tiistai 26. toukokuuta 2009

MUISTOJA ISÄSTÄNI

Tämä kivikko kasvi on tullut mun kotooni, eli isän istuttamia joskus aikoinaan.
Nämä on oikeestaan isästäni muistoja!
Silloin kun lapsi kuitenkin vielä olin, muutettin uuteen kotiimme, niin isä teki sinne kauniin puutarhan!
Kukat on kauniita, ja sen isä tiesikin, jo tätä valitessaan.
Meiän isä oli sellanen puutarhaihminen oikein,
siellä hän vietti kaiken vapaaaikansa.
Talvet katselivat äidin kanssa, tilauslehtiä, mistä sai tilata uusia kukkien sipuleita.
Isä varsinkin oli innoissaan!

Niitä sipuleita sitten esikasvattelivat, ja sitten taas puutarhaan istutteli. Ja puutarha olikin sitten tosi kaunis!
Kurja vaan, kun mulla ei varmaan niin ole pelkästään puutarhasta otettuja kuvia, kun eihän silloin, kun mäkin ihan nuori olin, niin mistään ymmärtänyt jostain puutarhasta kuvaa ottaa kunnollista.
Mutta pitää noita vanhoja valokuvia vielä mennä läpi, jos vaikka jotain löytäisi.

Isä teki sinne sellasen vesilammikonkin , minne sitten vesikasveja istutteli, muistan vielä, kun uimalla sukellettiin sinne lampeen lumpeenkukkia ja rentukoitakin.
Sitten isä ja äiti vielä ostivatkin sinne joukkoon jotain kauniita vesikasveja.
Ja se lammikko oli kaunis, isä piti siittä huolen, että yhtään rikkaruohoa ei sinne sopinut!

Tämäkin kasvoi siinä lammen vierellä!



Puutarhassa olikin kauniita kasveja, haettiin oikein sellaselta paikalta, missä osattiin neuvoa kaikki kasvit ja lajit, että mikä mihinkin sopii, ja miten pitää kasvattaa.
Ne asiat olivat isälle ja äidille silloin tosi tärkeitä asioita, varsinkin isälle.

Mutta kauaa ei isä kuitenkaan saanut puutarhaansa pitää,
sillä häneen iski se kamala tauti, eli syöpä!
Sitä muutamia vuosia sairasteli ja hoidoissa kävi,
ja leikattiin toinen keuhkokin pois.
Ei ollut tupakasta, vaan työpaikalta oli saanut syöpää aiheuttavaa ainetta sisuksiinsa,
eli jotain myrkkyä.
Mutta koskaan ei mitään korvauksia sieltä saanut,
eikä osattu silloin edes hakea,
suru meidät silloin valtasi kaikki.
Eikä isän kuoleman jälkeen millään sellasella enää ollut mitään merkitystäkään enää,
isää ei rahalla takaisin saatu,
eli jätettiin koko asia siihen.






Muistan ikuisesti isän viimeisen lähdön kotoaan pois.
Olin keskimmäisen poikani kanssa silloin käymässä kotona, kun isä aamulla lähti Turkuun hoitoihin.
Muistan ikuisesti, kun isä sanoi mulle, että hän ei enää takaisin tule, että katso hänen kättään.
Katsoin, ja se oli möttejä täynnä!
Eli syöpää oli joka paikassa silloin sitten jo.
Mutta nuori kun olin, en sittenkään halunnut sitä uskoa, että isä kuolisi, ei ei ei hän kuole!





Ja vielä viimeseen asti uskoin, ettei isä kuole!
Se oli meille raskasta aikaa kaikille, kun isä sairasti vakavasti. Me käytiin monta aikaa päivittäin, Turussa, eli melkein puolentoista tunnin ajo sinne aina, talvi kun oli. Ja sitten taas takaisin.
Sitten monennenko kerran käynnin jälkeen, isä vaan hiipui pois, isä kuoli!

Mitä oli meidän kaikkien vaikea käsittää kaikesta huolimatta, ettei isä enää tulee kotiin!
Että isä nyt menee sinne Niemenmäkeen, mitä niin monta kertaa mullekkin jutteli, ettei hän enää kauaa elä, mutta nuori kun olin, en ymmärtänyt, tai en halunnut uskoa koko asiaa!!
Mun olisi pitänyt isänkin kanssa osata jutella kuolemasta, ja siittä kaikesta, mitä isä tunsi.
Hänellä oli varmaan kamala pelko ja suru, että joutuu meidät jättämään.
Ja yksin kuolema jo tuottaa monelle pelkoa!
Isä oli vasta 57 vuotias, kun hän kuoli!
Mutta Isä kuoli pois, ja ikävä on vieläkin!
Onneksi sain olla isän vierellä, kun hän lähti pois, lähti rauhallisesti, ilman kipuja.
Vain huokaus, ja isä oli pois!
Isä oli mun ikäinen kun kesäkuussa täytän sen 57!
Ja mulla edelleen on niin ikävä isää joskus, että itku tulee väkisinkin!
Muistan vaan siittä ajasta, kun lähettiin pois sieltä niin pyörryin varmaan hissiin, tai en ainakaan muista siittä mitään, kaikki oli kauheeta,, kaikki oli sellasta, ettei sitä voinut uskoa, kaikki olisi olllut kuin unta vaan!
Kunhan se olisikin ollut unta vaan!
Mutta useesti tuntuu, että isän kukatkin itkee, kun sataa vettä!
Niilläkin on isää ikävä!









16 kommenttia:

  1. Kaunis muisto isästäsi, kukat ovat siitä ihanasti muistuttamassa.

    VastaaPoista
  2. Elämä on luopumista. Niin se vain on.
    Kirjoitit hyvin kauniisti isästä, lämpimästi muistellen.

    VastaaPoista
  3. Onneksi sinulla on ikävän lisäksi myös kaikki hyvät muistot ja nuo kauniit kivikkokukat. Taisi isäsi antaa sinulle tuon rakkautesi puutarhaan ja kukkiin. Hän elää nyt sinussa ja luonnossa.

    VastaaPoista
  4. Lämpimin ajatuksin muistelet isääsi ja kaunis kukka on hänestä muistona. Mikä tuon kukan nimi on?

    VastaaPoista
  5. Kauniita ja hienoja muistoja sinulla on isästäsi, ikävähän se tulee vaikka vuosia olisi kulunut pidempäänkin. Joissain aina muisto viipyy kuten sinulla nyt kukissa.

    VastaaPoista
  6. Surullinen koskettava tarina, toi muistoja minunkin mieleeni. Isäni kuoli keuhkosyöpään viisikymmentä kahdeksan vuotiaana.

    VastaaPoista
  7. Täältäkin tipahtaa kyynel kukkasi terälehdelle. Niin kauniin, niin surullisen tarinan rakensit kukkien avulla isästäsi.
    Minulle tuli puutarhasta niin oma isäni mieleen. Hän kävi usein Hämeenlinnan lähellä Harvialan taimitarhassa hakemassa kasveja ja välitti niitä sitten toisillekin. Meillä oli harvinaiset isät, eivät siihen aikaan monetkaan miehet välittäneet puutarhasta. Minun isäni teki kauniita kokonaisuuksia, lammen myöskin, sinun isäsi vielä enemmän kukkia.

    Olimme taas pienellä vaunureissulla, mutta nyt oli niin kova tuuli, että tulimme kotiin suojaan. Kova kiire oli koneelle katsomaan, mitä olet kirjoittanut. Nyt oli näin herkän kokonaisuuden vuoro. Kaunis muisto! Ja tuli varmasti mieleen juuri tähän aikaan, kun oma syntymäpäiväsi lähestyy.

    VastaaPoista
  8. Surullinen tarina! Onneksi on kauniit ja lämpimät muistot... Minä menetin melkolailla vuosi sitten hyvän ystäväni syövälle...

    VastaaPoista
  9. Niin koskettavaa! Ihanaa, kun isäsi oli sinulle niin läheinen, että jäi kauniit muistot! Ja joskus vielä koitta päivä, jolloin taivaassa saaame jälleen kohdata rakkaamme, näin uskon.
    Itse menetin isäni n. 9vuotta sitten, syöpään.
    Ja tuosta, kun kerroit, että isäsi tiesi, että ei tule takaisin, tuli minulle heti oma muisto mieleen, kuinka ollessani vuoden vanhan lapsen kanssa vanhempieni luona, jossa äitini hoiti isän melkein loppuun asti, isäni jouduttiin paareilla hakemaan sairaalaan, hän katsoi kotia ja tiesin sillä hetkellä, mitä isä ajatteli, mutta hoin vain hälle, isä käyt vähän vain lepäämässä ja tulet takaisin....
    Läheiset ovat aina sydämissämme ja vielä näemme heidät Jumalan luona....

    VastaaPoista
  10. Hannelen pinkki paratiisi:
    Kiitos hannele sulle!
    arleena:
    Niistä monesti muistan isäni, ja mielessä kukkien kanssa monet kerran.
    aimarii:
    Sitähän se on, luopumista.
    Mutta koskaan ei silti itse ole valmis luopumaan.
    Muistan, kun isä sairasti, niin koitin leikkiä tilannetta, että isä kuolee, ja aina se oli mahdoton ajatuskin, leikkimällä ei saanut opetettua itseään isän kuolemaan.
    Ruska:
    Voi kiitos, sanoit kauniisti!
    Ja luultavasti niin onkin, isä opetti meille lapsille, miten kutakin kukkaa pitää hoitaa, ja kastella ja lannottaa.Kukat olivat isän silmäteriä, vaikka kyllä me tytöt hänelle oltiin kaikkista rakkaimpia kuitenkin!
    Mutta nytkin ite osaan monta asiaa tuolla puutarhassa tehä, kun isä neuvoi miten pitää millekkin tehä.
    Unelma:
    Niin, munkin mielstäni on kaunis kukka.
    Mutta valitettavasti itse olen sen nimen tyystin unohtanut, vaikka isä sen kertoikin monta kertaa. Mutta nuorena tyttönä en nimistä niin välittänyt vielä.
    Jos isä olisi tässä nyt, niin heti voisin sulle kertoa kukan nimen.
    Mutta jokin kivikkokasvi kuitenkin.
    Kukkii melkein koko alkukesän, pitkälle kesäänkin. Riippuu kesästä.
    tia:
    Kiitos sulle tia.
    Niin, ikävä on varmaan aina.
    Ja kukissa se isä mulle vieläkin elää!
    Zilga:
    Sulla on sitten ollut vähän saman tapainen tarina isästäsi, kuin mulla.
    Keuhkosyöpä on kamala tauti!
    Uuna:
    Meillä on ollut hyvät ja rakkaat isät. Ovat omaa taiteellisuuttaan toteuttaneet puutarhassa!
    Mun isä oli tosi hyvä piirtäänkin, ja matikassa nero.
    Matikkapäätä en kurja kyllä perinyt isältä, Marjukka peri sen, ja mulle sitten ei jäänyt mitään!
    Mä ehkä perin isästä joitain luonteen piirteitä, niinkuin ehkä herkkyyden. Isäkin jokus itki, ja mulla monesti on itku helposti tulossa ihan pienistäkin asioista.
    No, niistäkin voisi taas kertoa tarinaa, kun aina muistaisi, pitää laittaa ylös muistivihkooni.
    Mutta tuuli on ollut täälläkin tosi kovana.
    Että jos te olette olleet meren lähellä, niin voin uskoa, että on ollut niin suurta ja kylmääkin varmaan se tuuli, ettei siellä mitään kuvien otosta tullutkaan.'

    No mutta uusia ja kauniita päiviä tulee vielä.
    Vaikka joskus tuntuu, että AINA käy nykyään tuulet.
    Ei silloin käynyt, kun lapsi olin!

    VastaaPoista
  11. mari:
    Mihin mahtoi hävitä eilinen vastaus sulle ja Margelle?
    No laitetaan uusiksi.
    Kyllä pysyy muistot aina mulla.
    Ja otan osaa ystäväsi poismenon vuoksi, surullista, ja hän ilmeisesti oli vielä kovin nuorikin.
    Marget:
    Sinulla on ollut vähän samantapainen tilanne silloin aikoinaan.
    Ja muistot pysyy aina meissä, jokaisessa kukassakin.
    Niin toivon minäkin, että Taivaassa näemme rakkaamme uudelleen.
    Kiitos sulle!

    VastaaPoista
  12. Kirjoitit niin kauniisti isästäsi ja muistoista. Olen itsekin kulkenut muistojen tiellä. Itku pääsi kun luin postauksesi.

    VastaaPoista
  13. Jos minä perin isältä sen "matikkapään", niin sinä taas viherpeukalon ;D Sitä minulla ei ole pätkääkään!

    VastaaPoista