PAKINAPERJANTAIN 152.haasteKLIKKAA KUVIA
NIIN NÄET PIENETKIN JUTUT.
KÄSKY
UNTAKO?
Siinä rannalla joen maisemia ihailessani, kuulin alhaalta jonkinlaista rapinaa, kurkkasin sinne päin, ja mitä näinkään?
Kameliko siinä oli?
Ja se alkoi puhua mulle, ja kysyi, että voisitko auttaa minua ihminen?
Mitä, mitä tämä on??
Oletko kuullut, että täällä metsässä asuu lohikäärme, jatkoi kameli.
Mutta koskaan, kukaan ihminen sitä vaan ei ole onnistunut näkemään.
Pelästyin ihan kamalasti ensin kamelia, ja sitten, että jos täällä on vielä lohikäärmekkin, niin sehän voi olla vaikka vihainen, tultasyöksevä, kauhistus, mitä mä nyt teenkään.
Olenko mä sadussa? Vai näenkö unta?
Miten tällanen voi olla mahdollista???
Kameli sanoi siihen mulle, että älä pelkää, kulje vaan luonnon näyttämää tietä, niin löydät hänet.
Kerro multa terveisiä hänelle, sillä aikani on loppumaisillaan, ja haluaisin vielä nähdä hänet.
Vähän epäröiden lupasin, eihän oikeestaan voinut kieltäytyäkkään. Noudatin käskyä, ja lähdin hämmentyneenä ja ihmeissäni eteenpäin.
Samassa kauempana metsän viidakossa huomasin tulevan valoa, lähdin sitä kohti, jos siellä vaikka olisi joku toinen ihminen mulle vaikka avuksi.
Kuljin pitkän matkaa ja saavuin aukeelle mäntyjä kasvavalle paikalle, ja edessäni näin pikkusen hiiren näköisen veitikan, nyt en enää ihmetellyt mitään, tajusin olevani jotenkin sadussa.
Tai näin unta?
Luultavasti niin oli.
Pikkuhiirulainen alkoi jutella mulle pikkuisella äänellään, että sun on löydettävä nyt vihreä iso oja.
Kysyin hiirulaiselta, että tuletko seurakseni?
Mutta hän ei luvannut tulla, siellä on paljon vaaroja hänelle. Hän on niiin pieni vasta.
Ei siis auttanut, kuin jatkaa yksin matkaa hiiren osoittamaan suuntaan.
Lopulta saavuinkin vihreälle ojalle, melkein pikkuiselle joelle.
Oli se senverran leveä, sitä en ainakaan voisi ylittää hyppäämällä.
Samassa kuulin jaloistani kurnutusta ja iiik... sammakko, ja kamala!!
Tollasta ei voi olla muutakuin saduissa tai painajaiunessa!
Mutta se vaan sanoi, että ole nyt hiljaa, herätät kaikki metsän asukkaat!
Katsoppa tuonne kauemmas ojaa, siellä on silta, mene sinne.
Ja samassa sammakko hyppäsi vihreään veteen. Plumpsis vain kuului!
Niin taas käskystä jatkoin matkaani. Koko ajan peloissani, tämä on painajaista!
Sillalle saavuttuani, näin siinä sisiliskon, joka katsoi minuun viekkaasti,
hymyillen.
Vai lohikäärmettä sä etsit, kyllä sen löydät, jos nyt selviät seuraavasta paikasta.
Sillä, kun nyt jatkat matkaasi tästä eteenpäin, tulee sumuinen metsä vastaasi, mutta sun on siittä läpi kuljettava, muuten et löydä lohikäärmettä.
Niin saavuin sumuiseen metsään, se oli pelottavaa!
Siellä oli aivan hiljaista, yksikään lintu ei laulanut, ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin oma hätäinen hengitykseni!
Juoksin lujaa eteenpäin, äkkiä pois täältä!
Samassa pysähdyin kuin seinään, joku pysäytti mut!
Olin kuin kävellyt päin seinää, mutta siinä olikin vaan pikkusia helmiä langoissa.
Ei tuo voinut mua niin pysäyttää, sehän olisi menyt rikki!
Ja kun katsoin alemmaksi, niin näin pikkusen puunkannon,
jossa oli ovi ja lamppukin paloi oven yläpuolella.
Pikkuset lapio ja kastelukannukin oli. Pyykkiä kuivumassa, ja ulkona kahvipöytä katettuna,
kiven ja talon välissä.
Mitä nyt teen, meenkö sisälle... janokin oli.
Mutta samassa kuulin jonkun pikkusen äänen laulavan jotain kaunista laulua.
Katsoin, että mistä se ääni tulee.
Siinä ihan lähellä oli auringonkukan nuppu, ja kukan keskellä pikkunen keiju!
Joka hihitti ja sanoi, että olen ihan kumman näköinen!
Pelkäätkö vai?
Juoksit päin mun taikaseinääni, mutta eihän sattunut?
No ei sattunut, ja pelkään tietenkin!
Mutta tämä on mun painajaistani, niin ehkä tästä sitten selviän jotenkin.
Keijua naurutti, ja sanoi, ei tämä ole painajaista, tämä on satua!
Mutta tulehan juomaan kanssani metsämansikkamehua.
Ja voi, kun se olikin niiiin hyvää, kuppi oli mini pieni, muttakun nostin sen huulilleni, oli kuin olisin tavallisen kokoisesta lasista juonut.
Kerroin hänelle sitten kamelista, ja keiju kertoi, että mun pitää löytää nyt taikapeili.
Siellä asustaa pikkuinen veitikka, mikä on lohikäärmeen apulainen.
Hän kertoo sulle sitten, missä lohikäärme on.
Mutta mistä mä sellasen voisin löytää, peilin metsästä?
Se oli kuulemma tosi vanha peili, sen oli joskus joku haltija jättänyt tänne.
Ja kun siihen katsoo, niin metsän eläimet saavat sinne peiliin muuttaa asumaan, jos pelkäävät metsästäjien kivääreitä ja koiria.
Ja kuulemma monet muuttaa syksyllä sinne asumaan,
hirvetkin, että saavat vasansa kasvamaan turvallisesti isoiksi.
Siittä tiedosta olin onnellinen .
Keiju sanoi, että se löytyy kyllä, kävele eteenpäin vaan.
Ja niin tein taas, kun käskettiin, kävelin ja kävelin, aika pitkänkin matkaa...
Mutta nyt tuolla pilkistää jokin... siellä se on ja kiiltelee!
Siinä se nyt sitten on, kaunis peili onkin.
Uskallankohan kurkata sinne sisään, mutta on pakko.
Klik, siinähän se pikkunen veijari onkin. Ihan kiltin näköinen.
Ja se alkoikin jutella mulle ja sanoi, että oli oikein mukavaa tavata.
Kerroin sille, miksi olen nyt täällä, ja se sanoi, että lohikäärme on ihan lähellä.
Mene vaan rauhassa, äläkä pelkää, se ei tee mulle mitään pahaa...
Uskallankohan mä kohdata sitä??
Mutta pakko nyt jo tehdä tehtäväni lopuun asti. Untahan tämä vaan on..
Niin kävelin hiljalleen eteenpäin ja saavuin ihan tavalliseen metsään.
Siellä kasvoi jäkälää ja paikka paikoin oli isoja kiviä, samaleen peittämiä.
Sitten kuulin rouskuntaa ja siinähän se lohikäärme olikin ihan
EDESSÄNI!
Hui!
Mutta siinä se söi pikkusta kuusta, ja hymyili ja myhäili samalla!
Mutta kyllä se olikin iso lohikäärme, pää oli mua korkeempi!
Lohikäärme alkoi puhua, ja sanoi, että on hienoa, kun ihmisenkin sain nähdä oikein läheltä.
Se on kiva asia, sillä kaikki pelkää häntä.
En sitten ole viitsinyt ketään häiritä, ja olen naamioitunut kiveksi.
Mutta sulla ilmeisesti on asiaa, kerro mulle.
Siinä nieleskelin vähän aikaa, kun pelotti vielä, ja kerroin hänelle kamelista.
Lohikäärme ilahtui vanhan kaverinsa terveisistä, ja sanoi, että hän lähteekin heti häntä katsomaan.
Ja voin viedä sinut selässäni samalla metsän reunaan, niin on kotiisi sitten enää vähän matkaa. Sillä olet nyt syvällä satumetsässä.
Niin, ehkä... tai painajaisessani,
Mutta pian varmaan herään.
Ja niin lohikäärme otti minut selkäänsä ja selvästi tunsin tuulen huminan korvissani, ja piti oikein lujasti kiinni pitää, etten putoaisi, ja siinä samassa olinkin jo metsän reunassa veden lähellä.
Kaikki oli poissa, lohikäärme, kameli... nukunkohan vielä?
Missä mä olen ollut?
Eikö tämä ollutkaan unta, kun en sängyssäni ole?
KANNATTAA KLIKKAA, NÄKEE HIUTALEETKIN PAREMMIN
Ja toivotaan, että se aurinkokin sieltä vielä
