UNELMIA

Lähdin kuvaamaan unelmaani, ja heti kun autosta lähin, törmäsin apilankukkaan, ja noin kauniisti kukkikin vielä syyskuun lopulla.
No, mutta mähän sitten siinä samassa kuulin lintujen huutoja, ja tiesin, että ne olivat mun unelmieni lintuja, kurkia!
Aina olisin halunnut olla lintu, ja isokokoinen. Kurki!
Silloin vaara joutua haukan syömäksi olisi pienempi.
No, äkkiä kamppeet autosta pois!
Katse taivaalle, toi muhun liikettä, siellä meni monta auraa kurkia, ja isoja auroja!
Ikinä ennen en ole nähnyt noin paljon kerralla kurkia!!

Siinä oli muutama ihan tosi kauniita auroja,

leveempiä ja kapeempia!
Mä touhotin kamerani kanssa, olisi pitänyt ottaa jalka mukaan..
Hain jotain tukea kameralleni ja siinä samassa kaaduin johonkin kivenkoloon, kamerani onneksi sain pidettyä kädessäni ehjänä. Ennen jalkakin, kuin kamera!

Mutta Luojalle kiitos, pääsin siittä rotkosta ilman vakavia seurauksia!

Mutta tuntui siltä, että sain kurjetkin sekoomaan mun toilauksieni vuoksi, kun kiljahdin ja kompuroin , sillä siinä samassa hienot aurat hajosivat jokainen.
Linnut lensivät sekaisina parvina.
Olisikohan kuulleet mun sekoiluni, kun olivat niin tosi korkeella?

Mutta mä katselin niitä haltioituneena, mun unelmien linnut, ja minä siellä yhtenä....
Siellä muitten mukana, kauniina, uljaana!

Linnut nousivat pikkuhiljaa ylemmäs ja ylemmäs, ja pikkuhiljaa häipyivät näkyvistäni... Unelmani...!
Siinä kompuroin vielä parikin kertaa kivien väleissä, kaaduin taas, ja nostin pääni ylös, takiaisia täynnä!
Olin kuin piikkisika, takiaiset piikkeinä!

Katsoin maasta ylöspäin, ja näin harakan kukkia oikein ison puskan.
Siinä ne naureskeli, että siinä se harakka nyt sitten on, kun ei kurjeksi kelvannutkaan, mutta piikkisiaksi kuitenkin.... he he hee!

Ja myrkkysienikin vielä, houkutteli mua maistamaan, jos oikein harmitti!!
Kun en päässytkään unelmieni linnuksi lentelemään, vaan täällä maassa kompuroin kärrikkeitä täynnä ja myrkkysieni nokkani edessä !
Piikkisiaksi ei ollut tarkoitus tulla vaan kurjeksi!
Kurki oli mun unelmani!
Ei piikkisika!

VAIN YKSI PYYNTÖ

Unessaniko näin kummituksen edessäni?
Juoksin hullunlailla eteenpäin, pois pois... . äkkiä täältä pois!
Pakoon jonnekkin!

Näin kukkameren ja sinne hyppäsin suoraa päätä,
piilouduin kukkien joukkoon, mutta samassa tunsin

Kun olinkin kuohujen keskellä, sinnekkö olinkin hypännyt?
Tunsin hukkuvani, en päässyt kosken kuohuissa eteenpäin, en minnekkään!
Kuohut veivät mukanaan, välillä syvyyksiin, kuulin vain kovan pauhinan!
Tajusin, että hukun, mä hukun...! En saa henkeä, samassa...

Tunsin, kuin joku olisi tarttunut minuun, nousin ylöspäin, pois sieltä kuohuista!
Joku kannatteli mua ja vei mukanaan.
Yhtäkkiä olin keskellä outoa synkkää metsää...

Samalla kyylmyys tuli minuun, kuin olisi jäätä ollut ympärilläni.
kaikki oli kylmää ja jäätä,
kirkasta jäätä!
Istuin maahan kylmästä väristen ja mietin, mitä teen..

Mutta samassa näin valon jossain välkähtävän! Mikä se oli, se lämmitti niin ihanasti!

Siinä istuessani lämmössä, lähetin pienen rukouksen TaivaanIsälle.
Pyynnön, että mä pääsisin vielä joskus kotiin. Vain yksi pyyntö!
Tunsin, kun kyyneleet valuivat pitkin poskiani, itkin, itkin niin..!
Samassa huomasin....

Että kaikki ympärilläni itki myös, puut, lehdet niissä,

marjatkin pensaissa!
Samalla kuulin, kuin jotain ääntä olisi kuulunut jostain, kuin kikatusta ja naurua..?
Pyyhin kyyneleet pois ja lähdin ääntä kohden sydän hakaten jännityksestä..

Hiljaa siirsin oksia eteeni pois, ja siellä näin jotain ihmeellistä!
Ruohojen ja oksien seassa oli pieni enkelikeiju ja joku metsän pikkuotus.
Siellä ne nauroivat, ja näin että heillä oli hauskaa.
Hänkö olikin se valo, minkä aiemmin näinkin, johdattiko hän minut tänne, auttoiko koko ajan?
Enkelikeiju!
Tulin yhtäkkiä niiin iloiseksi ja tunsin itseni niin onnelliseksi, vaikka olinkin keskellä outoa metsää, mutta nyt tiesin sen, että enkelikeiju auttaisi mut täältä pois!

Kunhan seuraan vain tätä enkelipalloa, niin pian olen kotona.
Pyyntö kannatti, kiitos enkelikeiju!

69. Tarinamaanantai aiheena oli Pyyntö.

TARINAMAANANTAI 67. AIHE

on " VAROITUS."

Tässä meidän varoituskoiramme on...
Ja tässä makaa niiiiiin kaunista unta nähden, mutta kun esim. jäätelöauto tulee, niin on kuin susi varoittamassa äänestä, vai haluaakohan jäätelöä!!?

Varoitus ulvontako se oli?

Ollaan miehen kanssa omissa puuhissamme.
Mä sisällä koneella ja mies ulkona jotain tekemässä autotallissa.
Koira makaa terassilla omalla paikallaan, ja näkee varmaan unia ruuasta.
On maanantai ilta.
On rauhallista, ja muutenkin aika hiljaista. Jostain kauempaa kuuluu koiran haukuntaa.
Aurinko paistaa kauniisti ja muutenkin on kaunista ja tuuletonta.
Nyt olisikin hyvä kuvausilma, ajattelen.
Samassa jäätelöauto ajaa omalle pysähdyspaikalle, meistä noin parisataa metriä.
Ja sama tuttu dy dy dy,…äänimerkki soi.
Mutta sitten alkaa tapahtua, kun äänimerkki loppuu, alkaa toinen soimaan!
Eli kuuluu ihan sanoin kuvaamaton suuri ääni, kuin joku ulvoisi kamalassa hädässään!
Se oli kaamea ääni.
Mutta mikä se oli!
Äkkiä pihalle katsoon, koira makaa omalla paikallaan, kurkku ja kuono kurotettuna taivasta kohti. Ja se kaamea ääni tulee sen kuononpäästä, kurkusta, vai mistäköhän!!!.?
Mutta miten voikin noin iso ja kamala ulvonta lähteä koirasta, vaikkakin on iso koira,.
Mutten koskaan ole sen kuullut ulvovan noin, ja on meillä ollut jo kuusi vuotta.
Ei koskaan ole päästänyt tollasta ääntä, vaikkakin kaikkea muita ääniä päästeleekin.
Tilanteen mukaan, se on haukkunut ja murissut, vinkunut ja kurlannut kuin sammakko, ja puhunut koiraa, ja vaikka mitä ääniä siittä on lähtenyt, mutta tämä ääni oli kyllä jotain ihan erilaista, ja uutta!
Jos se luuli nyt olevansa susi, kun silloin kun kurlaa, luulee varmaan olevansa sammakko,
Sitä se usein päästelee, kun ollaan oltu poissa kotoa, ja kun kotiin tullaan, niin voi niitä ääniä, mitä kurkusta lähtee, kun on niin hyvä mieli sillä.

Nyt sen jälkeen me tiedetään, koska jäätelöauto on jossain, ja jos joku kaasuttaa autoaan kovaa, ja jos paikkakunnan varoituspilli soi.
Koska nämä kolme asiaa ovat niitä, kun koira alkaa pitämään sitä kaameaa ulvontaansa, ja kun menee sitten sen luokse sanomaan jotain, ettei tarvi pelätä, niin koira on aina vähän sellasen näköinen, kuin itsekkin häpeisi ääntään.
Mutta jos ei kuulla hälytysmerkkiä joskus, jos tosi paikka tulisi, kun meillä on tossa lähellä sellanen myrkkytehdas, niin koiran ääni me varmaan kuultaisiin!
On se sen verran iso varoitusäänimerkki!
Ollaan mietitty, että varoittaakohan se meitä , vai sattuuko sen korviin, vai miksi näin on alkanut tehdä?

ELÄMÄNLOPPUPAIKKA

Tarina maanantai

Ikkunaan sataa vettä, pisarat valuvat pikkupuroina alas ikkunalaudalle.
Pitäisi lähteä katsomaan yhtä vanhaa mummua sairaalaan.
Hän on siellä ollut jo kauan.

Laitan takin päälleni ja kengät jalkaani, on lähdettävä, satoi tai paistoi!
Onhan mulla sateenvarjo!

Niin lähden alas portaita, ja ulos sateeseen.
Siellä tuleekin heti tuttu mua vastaan kadulla.
Juttua olisi riittänyt, mutta ei nyt auta , kun pitää mennä. Nyt jo pian!.
Moikattiin ja luvattiin poikkeilla.
Ruoka aika siellä alkaa kohta, ja menen katsomaan, että hän siellä sairaalan terveyskeskuksessa myös saa syödäkseen.

Lopulta pääsen sairaalaan, sateenvarjosta enimmät vedet pois, ja suppuun.
Sitten painan kelloa oven pielessä ja kuuluu suriseva ääni ja saan oven auki.
Tämä siksi, ettei mummelit ja papat karkaa pois.
Sieraimiini tulee heti ovella jo ruuan tuoksu.
Se tuttu haju, se samanlainen haju, oli sitten ruokana mitä hyvänsä.
Seinällä roikkuu pullo, josta on ensin otettava käsiin desinfiointiainetta, etten vie pöpöjä mukanani.

Kävelen pitkää käytävää, näen matkalla mummuja nukkumassa sängyillään suut aukinaisena.
Pappa siinä mun edelläni kulkee housut melkein polvissa.
Vaippakin ihan huonosti, tekisi mieli mennä korjaamaan.

Kuuluu askeleita, astioitten kilinää ja puheen sorinaa.
Sitten pääsen sen huoneen ovelle, missä mulle rakas ihminen odottaa mua.

Näen ensin vain varpaat, pujahtaneena ulos peiton alta.
Tunnen ne varpaatkin jo, tiedän, että ne ovat hänen varpaansa.

Menen hänen viereensä, hän nukkuu sikeästi, ruokakin vierellä koskematta.

Sitten vaan herätellään ja jutellaan jotain, että mummu heräisi kunnolla.
Saataisiin syödä, ennen kuin jäähtyy ihan kokonaan.
Ei kylmä ruoka ole yhtään houkuttelevaa, kun muutenkaan ruoka ei maita.
Alan lusikoida ruokaa hänen suuhunsa. Vaikka ensin sanookin, ettei syö, mutta ei nyt auta, nyt syödään ainakin vähäsen.
Sain kuin sainkin hänet syömään ruokansa melkein kaikki.

Ruuat on syöty, aletaan jutteleen niitä näitä, ja hän haluaisi tulla kotiin.

Koitan hänelle kertoa, että nyt hänen on oltava vielä niin kauan, että jaksaa syödä ite ja ja muutenkin kerätä voimia.
Itse kuitenkin tiedän, ettei mummu pääse koskaan täältä enää pois.
Tämä on hänen elämänsä.
Hänen elämänsä loppupaikka!.

Siinä samassa ajattelen, että millasta elämän loppua hänkin joutuu kulkemaan. Täällä toisten huonovointisten kanssa.
Joka huoneessa samanlaisia.
Nukkuvat suurimman osan ajastaan.
Eivät katso televisiota, eivätkä ole ulkomaailmaan mitenkään yhteydessä.
Monia ei kukaan käy edes koskaan katsomassakaan.
Kukaan ei tule viereen istumaan, kukaan ei ota kädestä kiinni, ja juttele.
Kukaan ei ota syliin ja halaa. Ei saa tuntea rakkautta viimeisinä hetkinään ja aikoinaan.
Se on surullista.
Mutta nyt otan tätä mummua kädestä kiinni ja halaan häntä.
Tunnen olevani hänelle tärkeä, ja siittä tulee mun elämääni iloa ja hyvää mieltä.
Ja hänelle myös, hänen elämäänsä!

KUIN PAINAJAISUNTA

Tarinamaanantain 59. aiheena on LOHTU


Olin jotain 12v.

Sovittiin koulussa tyttökaverini kanssa, että tänään mennään kahville sellasen pojan tykö,
kenestä me "molemmat" tykättiin!
Poika oli pyytänyt meitä jo aiemmin, mutta en saanut äitiltä lupaa mennä.
Eli nyt tein tuhmasti, ja menin sitten ilman lupaa...
Mutta mä "rakastin sitä poikaa"!
Se oli niiiin kamalan kiva ja komeekin vielä.
Meillä oli niihin aikoihin tapana käydä viikonlopulla mummolassa saunomassa.
Mutta mä valitin äitille, että mulla on vatta kamalan kipee, ja niin sain jäädä potemaan "vattakipuja " kotiin.
Tyttökaverini oli silloin myös meillä, niinkuin oltiin suunniteltu.
Eli tähän saakka kaikki oli mennyt hyvin.
Äiti ja isä lähtisivät pian, ja tulisivat ilta-autolla vasta kotiin, eli mun piti olla kello kahdeksan kotona, ennen heitä.
Meillä oli yllinkyllin aikaa lähteä ja käydä katsomassa sitä poikaa.

Sitten vaatteet äkkiä päälle, kun linja-auto huristi kotimme ohitse, ja sinne menivät myös äiti ja isä.. ja voii, ihana vapaus!

Mutta miksei mulla kuitenkaan ollutkaan oikein kiva olo, miksen kunnolla osannutkaan riemuita vapaudestani mennä?
Mutta tiesin sisimmässäni, mistä se johtui, se johtui siittä, kun valehtelin äitille.
En ollut koskaan ennen tehnyt tällasta, mikä mut nyt sai näin tekemään, ja kuinka uskalsin valehdella?

Mutta mentiin kuitenkin, ja kehdattiin mennä sisällekkin. Mutta meitä harmitti, kun pojalla oli siellä muitakin kavereitaan ja isojakin poikia.. mua vähän pelotti.

Pojan äiti keitti meille kahvia ja tarjosi voileipää, ei me kehdattu mitään ottaa ja kahvikin taisi jäädä juomatta, kun meitä alkoi nauruttaan niin paljon kesken kahvinjuonnin, eli lähdettiin äkkiä ulos pakkaseen.
Pojat tulivat perässä, ja me sanottiin, että meidän pitää lähteä kotiin, ja pojat lähtivät peräämme.
Ensin hiljaa käveltiin, pojat perässä, sitten laitettiin juoksuksikin.
Mutta pojat seurasivat meitä sitkeesti, mua alkoi oikeesti pelottaan ne pojat, ne isot pojat varsinkin.
Tiesin heidän olleen sellasia pahoja poikia, olin kuullut heistä jonkun puhuvan pahaa!

Nyt pojat tulivat ja ottivat meiän käsistä kiinni ja pitivät väkisin meitä kädet tiukasti taakse sidottuna.
Joku koitti mua pussatakkin väkisin, en edes tiennyt kuka ja ketä siinä oli, kun oli jo aivan pimeetä.

Voi miksen totellut äitiä ja mennyt saunaan vaan..

Pojat nauraa räkättivät isolla äänellään ja pitivät hauskaa meidän pelkomme kustanuksella!
Mutta mua pelotti oikeesti, ja osa pojista kävi kaverini kimppuun ja osa pojista mun niskaani...
Siinä huudettiin ja mä itkinkin jo, ja huusin, että mä sanon ihan kaikille, poliisillekkin, jos teette meille jotain!
Pojat vaan nauroivat ja olivat varmaan ylpeitä ittestään.

Tunsin kun joku koitti tunkeutua housun vyötäröstä alaspäin, toinen koitti väkisin pieniä tissinalkujani, se oli inhottavaa ja kamalaa...!!!
Mun on päästävä pois ja äkkiä, mä pelkään, ne tekee meille pahaa, tiedän sen!
Ja samassa sain riuhtastua itteni vapaaksi ja silloin olisin voittanut sadanmetrin ennätyksen, jos aikaa olisi mitattu!

Juoksin henkeni edestä!

Suin päin juoksin metsään, sinne pimeään, jossa lunta oli polviin asti.
Mutta sinne menin, eivät löydä mua pimeessä!
Juoksin ja juoksin aina eteenpäin, minne, en tiedä minne johti matkani, mutta pojista kauemmas kuitenkin!

Uskalsin katsoa taakseni, kuulin huutoja mutta ketään ei näkynyt. Mutta juoksin vieläkin, välillä kompuroiden kivien koloissa.
Hengitys ei enää meinannut kulkea, pelkäsin että tukehdun!

Oli pakko pysähtyä...!

Haukoin hetken ilmaa keuhkoihin,
mutta kauaa en uskaltanut levähtää.
Jatkoin juoksuani pitkin metsää eteenpäin, suunnilleen tiesin, missä olisin, ja lopulta tulinkin metsän reunaan, aika kauaksi pojan kotoa.

Mitenköhän kaverilleni on käynyt! Mutta en voinut häntä nyt auttaa, toivoin vaan, että hänkin pääsi karkuun.

Jatkoin juoksuani siltaa kohden, joka häämötti kauempana.
Vielä olisi vähän aikaa, ennenkuin linjaauto tulisi, ja äiti ja isä.
Mun oli ehdittävä kotiin ennen heitä.

Pääsin sillalle, katselin hetken ympärilleni, ennenkuin uskalsin sillan ylittää.
Mitä jos pojat olisivatkin ehtineet ja odottaisivat sillan toisella puolella ja mä juoksisin suoraan surman suuhun.
Mutta mun oli mentävä, ei ollut muuta mahdollisuutta!

Koko ajan ympärilleni katsoen juoksin koko silta matkan ja pelkäsin niin paljon, ettei kukaan, ei kukaan voinut sitä tietää...!
Pelkäsin poikia ja sitä, että linja-auto tulisi juuri silloin, kun menen sillalla, ja äiti näkisi mut siinä juoksemassa, niin miten ihmeessä sen hänelle kertoisin, kertoisinko kaikki, ei en uskaltaisi!

Olin ollut niin tosi tyhmä, kun en lähtenyt saunaan äitin ja isän kanssa, ja miten olinkin ollut niin typerä, että valehtelin äitille!
Miten koskaan olinkaan alkanut tykkään siittä pojasta? En ikinä anna anteeksi hänelle tätä, mä vihaan ja inhoon sitä poikaa iankaikkisesti ja aina!

Pääsin onneksi sillan yli, eikä ketään näkynyt missään, mutta jatkoin juoksuani eteenpäin, mun oli kerittävä pian kotiin. Pelko viipyi minussa vieläkin, pelkäsin, että pojat tulisivat vielä jostain kimppuuni.

Nyt oli enää vähän matkaa kotiin ja siinä samassa linja auto ajoi ohitseni.
Mutta mä ehdein silti ennen heitä kotiin, ja huokasin helpotuksesta, mä selvisin, mä selvisin kotiin niiltä kamalilta pojilta!
Äiti ei sanonut mitään, kysyi, että onko sulla kuumetta, kun noin poskesi punoittaa, no punoitti kai, kun olin juossut ainakin 4- 5 kilometriä ja puolet matkasta metsässä lumihangessa ja pakkastakin oli aika paljon.

Äiti käski koittaa kuumeen, ja kiltisti laitoin mittarin kainalooni, mutta eihän mulla mitään kuumetta ollut. Äiti ihmetteli mun poskiani. Ja kyseli , onko mun vattani vielä kipeenä.
Vastasin, että on vielä, niinkuin se nyt olikin, pelosta ja jännityksestä!

Mutta sinä yönä en nukkunut varmaan yhtään minuuttia, kun pelkäsin tyttökaverini puolesta, että miten hänen oli käynyt?
Pelkäsin vielä yölläkin sitä tilannetta, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua, jos en olisi pakoon päässyt?

Meillä ei silloin vielä olut puhelintakaan, eli mun oli odotettava seuraavaa päivää.
Menisin heti ruuan jälkeen käymään hänen tykönään, entä jos hän ei olekkaan kotona, ja vanhemmatkaan eivät tiedä hänestä mitään,, ei niin ei saa olla!

Mutta kun pääsin sinne, niin siellähän hän oli huoneessaan, ja pojat eivät olleetkaan mitään hänelle tehneetkään, vaan olivat saattaneet hänet kotiin vaan. Olivatko pojat pelästyneet, että kerron kaikille, poliiseillekkin!

Mutta niin siittä asiasta selvittiin, siinä olisi voinut kyllä oikeesti voinut tapahtua pahaakin. Otteet olivat pojilla sellaset, että eivät silloin välittäneet mistään mitään.
Mulla ittelläni oli niin huono omatunto jälkeenpäin, siittä kun valehtelin äitille.
Ja ei kauaa mennyt, kun kerroinkin äitille kaikki ja pyysin anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää niin tekisi.
Äiti kultani antoikin anteeksi ja huokasi vaan, että onneksi olet nyt siinä, etkä jossain metsän syvyyksissä raiskattuna!
Ja kyllä mulle tulikin hyvä mieli, kun sain kerrottua äitille kaikki ja sain anteeksi, ja äiti ei edes ollut vihainen.
Äiti oli vielä silloin mun lohtuni, äideistä parhain!

Justiinsa olin hämärään uneen

Justiinsa, kun olin päässyt hämärään uneen, niin kuulen hämärästi jotain ääntä..
Apua!!
Missä minä olen, ja mikä ääni se oli???
Sitten muistan... että olen mökillä, yksin.. olin illalla lähtenyt käymään yökylään mökillemme, ja olin ollut niin väsynyt illalla, että menin jo aikaisin nukkumaan, taisi kello olla jotain kahdeksan aikoihin,,
Mutta mikä ääni se oli, mikä mut oli herättänyt?
Kuuntelin hetken,,, ei mitään ääntä.
Ajattelin, että olin nähnyt unta, niin varmaan olinkin nähnyt..

No sitten vain unta kehään uudelleen, en haluaisi koko yötä valvoa, kun tulin tänne vartavasten nukkumaan ja lepäämään!

No, nyt nukkumaan takaisin.
Hyvää yötä kaikille,, mä nukun nyt..
Mutta kolahdus!
mistä se tuli?
Ei voi olla totta, ei kai hiiriä!?
Mä en voi tänne jäädä, jos on hiiriä!
Entä jos siellä onkin joku rosvo?
Ei kai, eikai sentään, mutta selvää on pakko ottaa, en voi nukkua enää, ennenkuin tiedän, mitä kolahdukset ovat, ja olen jo ihan virkkukin jo!

Otan aamutakin harteilleni ja tossut jalkaani, ja lähden ottamaan asioista selvää, vaikka pelkäsin niin, että taskulamppu ei pysynyt kädessäni, kun käteni tärisi niin paljon, että patterit tippuivat ulos lampusta, oikein sylkivät ne pois, eivät halunneet tulla mukaani!

No, sitten on mentävä ihan hiljaa ja pimeässä..

Kuuntelen hiljaa ei mitään ääntä,, ei mitään kuulu nyt.
Avaan niin hiljaa oven, kuin vain voin,, mutta sarana kitisee hiukan, pelästyn, ja olen taas ihan hiljaa ja kuuntelen, ei mitään nytkään..

Otan jotain kovaa käteeni, minkä vieressäni onkin, mikä mahtaa olla, onko isän palkinto, "hirvenpää"Se on kiveä, eli aikamoisen raskas kuitenkin, vaikka on mun käteni kokoinen...
Jatkan matkaani, pimeässä, kuu loistaa kuitenkin täydeltä terältään, ja antaa valoa mökkimme avaraan tilaan, siellä on paljon varjoja, mutta ketään ei näy, kuljen hiljaa ja matalalla, en uskalla nousta ylös..
Mutta sitten taas kuuluu kolahdus, ja kopinakin, jotain ääntäkin kuuluu, kuin joku olisi kironnut!
Täällä on joku ihminen, rosvo, tai jotain sellasta, mitä teen, minne meen, tulen hulluksi, mut tapetaan varmaan, kuin elokuvissakin, haudataan metsään, ja kukaan ei koskaan mua löydä,,,!
Eeeii en halua, en halua sellasta..!!
Mun on pakko häipyä täältä kuitenkin, vaikka ei missään olisi mitään apua , mutta täällä ainakin mut tapetaan!!

Hiljaa menen hiipien takaisin makuuhuoneeseeni, koitan hakea pimeessä vaatteita päälleni, jotain löydänkin, mutta housut sekoo mun jalkoihin, mene väärään punttiin, ja mä rähmälleni lattialle....! Tyhmä nainen... koita nyt ryhdistäytyä, herranen aika sentään!! Haluatko tulla tapetuksi vai!!!???

Koitan uudelleen... housut kinttuihin ja takki päälleni, ja sitten vielä kengät, missä toinen on, en löydä sitä mistään, missä se on???

Mutta sitten jonkun kengän löydän lopulta ja jalkaan vaan,, mutta samassa kompastun, kuin kivi olisi mut estänyt, mutta mikä se oli??

Kamalaa, nyt se ainakin tulee mut tappaan, mikä ja ketä sitten onkaan, varmaan kuuli nyt ton.. kun kaaduin!

Kuuntelin hiljaa, ei mitään ääntä kuulunut.. hengitin rauhalisesti hetken, ja mietin, mistä mun kannattaa lähteä, että ehdin pimeän turvin pakoon häneltä..
Päätin lähteä heti, kun olen vetänyt henkeä kunnolla ja sitten syöksyin ulkoovelle ja painoin lukkoa auki, mutta samassa tunsin käden olkapäälläni, ja äänen, joka sanoi, minne sä olet matkalla?

Taukopaikka

Tänään justiinsa oli se paha päivä, kaikki meni huonosti, kaikki epäonnistui!
Aamusta se jo alkoi.... nukuin pommiin!
Keitin puuron pohjaan, kaikki vessanpönttöön pikaisesti. Kiire jo pukkaa päälle.. lapsetkin pitää saada hereille, ja nuorimmainen siihen kuntoon, että voin hänet viedä hoitoon. Mutta ei aina ole helppoa, kun nämä pikkuinisijät tietävätkin äidin kiireen ja muutenkin epävarmuudenkin!

Toinen kerta puuroa, kattilassa, sekin pikkasen jäi paakkuiseksi, kun en ehtinyt sekoittaa tarpeeksi usein.., mutta saa luvan kelvata kaikille... itse en ehdi kyllä syödä mitään, juon vaan lasin vettä!

No huonon aamupalan siivittävin sävelin, kun olen kaikille nokan eteen laittanut aamupalan, menin vessaan laittaan itseeni näkökuntoon, ja hiuksianikin pikkasen pitäisi laittaa, ettei hapsota kuin Ryysyrannan Joosepin vaimon tukka!
Minulla oli tärkeä tapaaminen työn merkeissä ja aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, eli minun piti edustaa työpaikkaani, eli liikettä, missä olin työssä, mikä jostain syystä justiinsa olikin sellanen työpaikka, missä naisen pitäisi näyttää aina hyvältä, eli" Salonki Nainen"

Jätän lapset puuropöytään, ja käsken heitä vahtimaan pienemmän ikiliikkujan syöntiä..
että nätisti syö, ja pyydän isompia auttamaan häntä siinä.
No lopulta olin saanut itseni siihen kuntoon, että voisin jonnekkin siistinä mennäkkin, tuli hyvä mieli, kun katsoin peilistä itseeni..olin tyytyväinen näkemääni!

No nyt vaan pikaisesti lapset hoitoon, tiskit saavat jäädä illaksi.. ajatelen mennessäni keittiöön, etten tahrisi vaatetustani..
Tulen keittiöön, ja siellä mua odottaa täysi katastrofi, kaikki muut lapset ovat katsomassa telkasta piirrettyä, mutta keittiö on kuin hävityksen kauhistus .
Ovat jättäneet kuitenkin pienemmän vahtimatta, eli puuro ei ollut maistunut pienelle, vaan sitä on nyt sitten vähän joka paikassa !!!
Pöydällä suurin osa, mutta sitä on myös seinilläkin , ja lattialla, koira sitä jo syökin hyvällä ruokahalulla!
Huudan mukulat paikalle , kysyn, että miksi jätitte sisarenne vahtimatta, vaikka pyysin, että katsoisitte, että syö puuronsa nätisti!?
No ,,, no, kun sieltä tuli se piirretty, ja sehän söikin ihan kunnolla kun katsottiin,,,!

No niin kai sitten, olisi vaan ollut parempi katsoa itse perään... ei auta, kuin vaihtaa lapselle kaikki vaatteet, sillä ne olivat tosi paljon puurossa, riisuin lapsen, ja lähdin pesemään häntä liiasta puurosta, eli oli pestävä koko pieni ihminen, sillä puuroo olikin sitten vähän joka paikassa,,, no pesty nyt sitten on, ja uudet vaatteet lapsella, ja nyt on hoitokunnossa. Huusin lapsille, että nyt telkka kiinni, ja autoon, nyt lähetään päiväkotiin..., ei mitään kuulunut, huusin toisen kerran, ja sitten väsynyt ääni kuului, etten jaksa nousta, en halua mennä hoitoon , en halua, ja alkoi parkumaan!!!
Voi eii, ei voi olla totta, että justiinsa tänään kaikki vastoin käymiset tulee, no koitin sitten saada hänet rauhotettua, ja sainkin onneksi, mutta vielä yksi mukula oli jossain, oli mennyt piiloon ihan varta vasten, kun oli niin kivaa piilotella, ja varsinkijn tänä aamuna!!!
Haettiin sitten kissojen ja koirien kanssa häntä, ei vastannut huutoihin, ei edes uhkauksiin, että lähen ilman häntä!!

Lopulta löydettiinkin hänet, oli katsomassa omassa huoneessaan kaikessa rauhassa piirrettyä, kun jo oltiin hänen huoneensa tarkistettu, niin jossain välissä olikin luikkinut huoneeseensa takaisin, ja sitten, niin vain se meni...

Mutta kello olikin jo niin paljon, etten missään nimessä ehtisi tapaamiseen, eli vein lapset hoitoon, yhtä väkisin minusta irti otettuna, huusi kuin palosireeni, tämä piilottelija tällä kertaa, mutta oli vaan kylmetettävä sydämeni, ja lähdettävä pois, tyttö koittaa vaan mua pompottaa, ja niinhän se meneekin..
En ehtinyt katsoa enää itseäni, kun sain lapseni koolle ja hoitoon kaikki!
Sitten työhöni pian...pian... huh!

Mutta minun oli mentävä pomolle sanomaan, etten ehtinyt tapaamiseen mennä, ja koitin heille soittaakkin, mutta kukaan ei vastannut, eli sitten sille asialle en voi enää tälläkertaa mitään. Pahoitelin pomolleni asiaa, ja pyysin anteeksikin.
Mulla oli tosi huono omatunto, olin pettänyt luottamuksen, kun en ollut ehtinyt tapaamiseen...

Kerroin hänelle aamustani, millainen oli ollut, joka olisikin ollut tosi huono aamu tapaamiselle.
Mutta päällikkö kertoikin, etteihän se tapaaminen tänään ollutkaan, vaan ensi viikon tiistaina vasta.?
Ja tuossa kunnossa et olisi voinutkaan mennä heitä tapaamaan, sillä oletko katsonut itseäsi peilistä, "no, katoinhan mä aamulla, miten niin,,? " no, päällikkö sanoi, että meneppä katsomaan nyt uudelleen itseäsi peilistä!
Siittä paikasta lähdin naisten vessaan, katsoin itseäni peilistä, ja meinasin pyörtyä, sillä hiukset olivat kuin Ryysyrannan Joosepin vaimon hiukset ja vaatetus oli melkein samanlainen, paikkojen asemesta mun vaateissani olikin puurotahroja, likaisia ja veden kanssa venytettyjä tahroja!!! Huusin melkein ääneeni, ettei voi olla totta!!! Tää on ihan kamalaa,,,
Mutta sitten menin vessankoppiin, ja istuin siellä varmaan ainakin puolentuntia pöntöllä, uskaltamatta mennä enää minnekkään, mutta lopulta rauhotuin, ja istuin vielä hetken, ja tulin siihen tulokseen että vessanopönttö on mulle se ainoa taukopaikka, mistä mua ei pois käsketä, , että tule pois jo, mutta vaan tämäkin työssä ollessani, mutta hyvä taukopaikka kuitenkin, siellä nautin rauhasta aina hetken verran kerrallaan, kukaan ei pääse sisällekkään, ja kukaan , ei koskaan, tule mua pois ajamaan sieltä, siellä saan olla ihan rauhassa hetkisen kerrallaan!
Ihana vessanpönttö!
Se ihana taukopaikkani!

Sydän vietiin

Viime yönä sydämeni vietiin jonnekkin, enkä yhtään tiedä vieläkään, missä kävi, mutta se oli kamalan peloittavaa..!
Makasin sairaalaalan leikkauspöydällä, ympärilläni hyöri ja pyöri ihmisiä, vihreäpukuisia ja lakkisia.
Kilinää ja kolinaa kantautui korviini, ja heikkoa puheensorinaa, mutta puhuivat melkein kuin kuiskaten, etten kuulisi!

Mitä ihmettä mulle tapahtuu, ja mikä ihme tossa vadissa on?

Vati oli aivan minun silmieni edessä, siinä oli vaaleanpunainen möhkäle ja niinkuin jotain suonia roikkui sen toisesta päästä, kamalan näköinen, ja miksi se oli tohon laitettu mun nähtäväkseni?

Hetken päästä joku otti vadin ja lähti viemään sitä pois, meni ovesta ulos, että heiluri ovet hakkasivat kauan pussahdellen eteen, taakse...

Mutta nyt joku puhui minulle hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että vaivoin sain selvää, mutta hän puhutteli mua käskevästi,
- nyt nätisti siinä pöydällä, teillä ei ole nyt sydäntä, se vietiin korjattavaksi, tehdään ohitusleikkaus.

Mulla oli kamalan huono olo, en tiennyt mitenpäin pitäisi tässä pöydällä maata, koitin kysyäkkin joltain, mutta kukaan ei puhunut mulle.
Sitten vasta tajusin, että mulla ei ole sydäntä, ja sydän vietiin multa piiloon, miten sen nyt saan takaisin rintaani, ja vielä sykkimäänkin?
Sehän oli ihan kuolleen näköinenkin, ei edes kunnolla ollut vertakaan missään, eikä se liikahtanutkaan!
Mulle tuli kamala hätä siittä, ja oloni senkuin huononi, en pystynyt enää makaamaan selälläni, mun oli pakko koittaa kääntyä, ja silloin keikahdin lattialle kapealta leikkauspöydältä!
Kamalalla kolinalla kierin lattialla, kuin mikäkin jalaton otus!
Pääni kolahti johonkin metalliseen, käteeni sattui, lyödessäni sen tuolin selkänojaan, ihan kuin mun kirjoituspöydän tuoli, samanlainen kangaskin vielä, kyllä se on mun tuoli! Miks se on tänne tuotu?
Kukaan ei vastannut, kukaan ei huomannut putoamistani, kaikki vaan kuljeksivat huoneessa paikasta toiseen, tiesivätkökään kaikki mitä touhusivat,,, huusin apua, mutta en saanut ääntäni tarpeeksi kovalle, eikä kukaan tullut auttamaan, yritin vielä kerran huutaa oikein kovaa, mutta ääntä ei tullut millään, äänikin meni ihan piiloon, en itsekkään sitä kuullut, tää on ihan kamalaa, kukaan ei auta mua...! Ja mulla ei ole sydäntä!
Mutta mun on koitettava mennä takaisin, muutenhan voi tapahtua vaikka mitä, kun ei ole sitä sydäntäkään rinnassani.
Miten ihmeessä tää on nyt tällasta ihmeellistä, mitä mulle oikein tapahtuu??

Pääsin lopulta takaisin pöydälle ja kysyin , että mitenpäin mun pitäisi tässä olla, että olisi parempi, joku tuli viereeni, ja sanoen käskevästi, - mahallesi heti, mutta mä sanoin, etten voi mahallani maata, en koskaan ole voinut, mun pitää olla kyljellä ja vielä oikeella kyljellä, se on ainoa asento, missä voin olla, ja miten se sydän takaisin laitetaan, jos mahalleni meen?
Mutta samassa mut käännettiin mahalleni, ajattelin että nyt ne nukuttaa mut, sanoin vielä, että mut pitää nukuttaa sitten, ei saa tehdä millään paikallispuudutuksessa, mutta samalla hetkellä tunsin, kun mua pistettiin varmaan tosi paksulla neulalla, tunsin kamalaa kipua... ja siihen heräsin, kun mun selkääni sattui huono asentoni, olin mahallani!