EDES PIENI VIESTI

Nyt laitan edes pienen postauksen teille, koska jäin pois niin äkkiä, etten jaksanut teille edes hyvää kesää toivottaa, jota pyydän anteeksi nyt ja tässä.

Monet kerrat olen istunut koneen viereen ja ajatellut laittaa tänne edes jotain, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi.
Kännykästä olen katsonut postini, eli tosi harvoin olen ollut koneella... Kiitos teille kaikille, jotka olette muistaneet mua posteillanne.Unelmalle kiitos nimpparitoivotuksista. Laitoin sulle postia, mutten tiedä, lähtikö, kun näytti jotain ihme virhekoodia???

Mutta alkukesä meillä meni anopin hoivaamiseen, sillä hän alkoi pikkuhiljaa hiipua pois.
Monet kerrat vanhainkodilta soitettiin, että nyt on Saara huonossa kunnossa ja me sinne sitten tietty nopeasti mentiin, vaatteet kouraan ja menoksi! Sillä olihan meiltä matkaa sinne n. 30km.
Puolimatkasta otettiin miehen sisko kyytiin myös aina.

Mutta ainahan se Saara vain pinnisteli eteenpäin, ja piti kiinni elämäreunasta..ei vielä ollut hänellä aika.

-----------------

Mutta sitten koitti kesäkuun 27pv ja iltamyöhäinen, kun sieltä soitettiin meille, että Saara on nukkunut pois.
Ja silloin yötä vastaan vielä lähdettiin sitten häntä katsomaan..
Se on aina niin sellanen hetki, kun ihminen on kuollut ja lähtenyt tästä maasta pois, että se koski kovastikkin! Ihmisestä näkee heti, että sielu on poissa ja siinä on vain kuori jäljellä...
Olin menettänyt "äitini" toisen kerran.
Koska Saara oli mulle jo kuin toinen äiti, oma äitini on  kuolleena ollut kauan aikaa.
Eli näinhän se kesän alkupuoli menikin melkein siellä vanhainkodilla viettäen.
Sillä melkein päivittäin siellä loppuajat käytiinkin.

Hautajaiset olivat sellaset lämminhenkiset, jotka vietimme miehen sisaren kodissa. Vävyni teki sinne ruuan ja yhdessä leivottiin ja kakku ostettin.
Ihan vain lähimmäiset olivat koolla.
Ikävä on häntä...
Saara sai kuitenkin viettää tosi pitkän elämän, hänhän täytti maaliskuulla sen 104v!

--------------------------------------------




 
Itse olen sairastelut myös koko kesän vähän, ensiavussakin oli sellasesta ihme huimauskohtauksesta. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi mennyt vauhdilla alaspäin.. kuin jalatkin olisivat astuneet lattian läpi.   Sydämessä ja vasemmassa kädessänikin oli kipua..

Pelottava juttu sekin. Mutta mitään ei löytynyt  sydämestä ainaskaan, ja päätutkimuksia  ei Vammalassa tehdä. Lääkäri etsi varmaan tutkimuksillaan aivoinfraktin oireita, mutta sen tiesin, ettei sellasesta ollut kyse...tiedän kyllä ne oireet..kun miehellä sellanen on joskus ollut.
Mutta päästivät kotiin kuitenkin, ja oireet lähtivätkin sitten parin päivän jälkeen kokonaan..
Lääkäri päivystyksessä käski mun mennä sydämestäni lääkäriin, mutta vielä en ole saanut tilattua aikaa sinnekkään.

Tikkapariskuntaa saimme koko kesän ja kevään seurata omalta takapihaltamme. Tulivat niin kesyksikin, että melkein olisi voinut koskettaa, kun niin lähelle tulivat. Urostikka oli rohkeampi. . Ensin tuli urostikka, sitten toi puolisonsakkin ja lopuksi lapsensa vielä. Joita oli kaksi. Mutta tikoista vielä myöhemmin laitan postauksen. Niiden rohkeudesta ja aikamoisesta komentamisestakin!

Yhtenä iltana mies huomasi, kun oli koiran kaa lenkillä, että kettu siellä istui pihassa kaikessa rauhassa.
Ja äkkiä hain kameran ja siellähän se vieläkin oli, eikä oikein tuntunut mitään pelkäävänkään.
Mutta se oli varmaankin niin kipeä ja heikko, koska se oli tosi kapinen!
Sillä oli oikein kamalia paiseitakin takalistossa.
Seuraavana iltana se oli meidän keittiön ikkunan alla ja nuuski ja haki tietty ruokaa.

 Sitä sitten seurailin... Siinä se katselee naapurin kissaa, mutta ei minkäänlaista saalistajaviettiä jaksanut noudattaa...melkein taisi pelätä kissaa, joka vähän piti kettua kuin pilkkanaankin. Keimaili melkein ketun nenän edessä ja kiipesi välillä puuhun ja tuli alas ja meni maate ja kieriskeli, muttei pelännyt yhtikäs mitään, ei kettua ainaskaan.

 Kettu lähti pois kissan luota ja meni penkille seuraamaan kissan touhuja, mahtoi harmittaaa varmaan kissan touhut!
Mutta harvoin sitä kettua näkee näin läheltä ja näin käyttäytyvän.
Nyt kettua ei enää ole näkynyt, luultavastikkin meidän yksi  metsästäjä tuttu, sen sai kiikkiin pyydyslaatikollaan. Mutta ketulle paras juttu, sillä ei se enää jaksanut edes saalistaa, niin heikko ja laihakin jo oli,  ja sen käyttäytyminenkin outoa.

Lapsenlapseni seurassa olen saanut aikaa paljon viettää, joka mulle onkin sellanen henkireikä, josta mä nautin joka solullani! Ei sen parempaa voi olla, kun viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ja rakastan häntä niin todella paljon!

 Venla on sellanen pikkunen ipana, joka on niin kiinnostunut kaikista ötököistä, hänestä tuleekin varmaan hyvä makrokuvaaja vielä. Mummulle hyvä kaveri kuvausreissuille.

 Yhdessä me niitä tutkitaan ja ihmetellään ulkoilessamme.
Kaikki on hänelle vielä niin uutta ja ihmeellistä, mutta hän on mulle opettanut uudelleen tien ötököiden pariin ja niiden seuraamiseen.

Mustikoillakin tietty piti käydä, vaikka mun noukkiminen onkin aika vaikeaa, mutta kontatenkin saa jotain aikaiseksi, sainhan  mä ämpärillisen mustikoita!

Saa nyt nähdä, ehdinkö tälläkertaa teemakollaasiin ollenkaan mukaan, mutta toivoisin, että ehtisin.
Mutta nyt teille kaikille oikein kivaa loppukesää !
Kieretelen blogeissanne nyt jonkin aikaa, mutta kaikkien blogeissa en varmaan jaksa käydä, mutta käyn vielä jossain vaiheessa kuitenkin.
Ehkä mä tästä vielä piristyn, kun nyt vaan taas selviän tästä vaivasta, mikä mua nyt piinaa!
Siittä toisella kertaa lisää, jos on vielä kertomista....

104 VUOTTA

6 päivä juhlittiin anoppiani.
Hän täytti kunnioitettavan iän  104v.
Pelättiin jo, ettei juhlista tule mitään, sillä hän sairastui keuhkokuumeeseen, mutta hän selätti sen!
Väsynyt hän toki on vieläkin, mutta parani siittä kuitenkin, eli teräsanoppi on mulla!

Itse sairastan edelleenkin päänsärkyä, mutta tähän alkaa jo pikkuhiljaa tottumaan,että se kuuluu mun elämääni...auts! (no ei taatusti totu ikinä!)

LÄHIMETSÄSSÄNI LENKILLÄ

Tässä viime viikolla yhtenä päivänä päätin lähteä taas tohon lähellä olevaan pieneen metsikköön.
Se on siittä hyvä metsikkö, koska sinne ei voi eksyä. Joka puolella metsikköä on aina joku tuttu vastassa, eli maantie, koti, tai tuttu pelto.

Metsikössä kukkii aina näin keväisin paljon ketunleipiä, eli käenkaali.
Niitä lähdin bongaileen.
Mutta ensin heti, kotimme melkein takapihaan ulottuva pieni puro olikin täynnä rentukoita ja niitähän pitikin  ihan ensin kuvata.

 Klikkaa kuvia:

 Näistä rentukankukista tykkään tosi paljon, ovat kauniita, vaikkakin vain hetken verran.

Mutta kauniisti kukkivat.

 Ja kukkivathan ne ketunleivätkin jo!

 Näitä lehtiä pikkutyttönä syötiin, huii, jostain syystä en enää uskaltaisi.

Muistaisin, että maistuivat suolaisilta, mutta hyvältä!

Mutta kauniitahan ne on edelleenkin!

Olen monesti ihmetellyt, että  mikä ihme meitä villejä pikkutyttöjä suojeli,

 ettei me mitään myrkyllistä syöty, tai ei mitään muutakaan kurjaa juttua tapahtunut??

Mekin mukuloina oltiin  aina ulkona, keväästä syksyyn asti, melkein kaikki päivät, satoi, tai paistoi!
Muistan kyllä aina, kun äiti meitä varotteli menemästä varsinkin voimalaitoksen alueelle, joka olikin siinä ihan meitä lähellä. Silloinkin tukkiruuhesta päästettiin vettä ja tukkeja välillä sellasella pauhinalla, että vieläkin kuulen sen kohinan ja tukkien kolahdukset toisiaan vasten!
Että ihme kyllä, että säilyttiin hengissä, sillä ei me aina äitiä toteltu!
Mutta isä meidät lapset opetti jo pienenä uimaan, sen muistan. Uimakouluunkin oli mentävä, vaikka itse en olisi halunnut mennä, mutta ei mitään mutinoita kuunneltu, vaan sinne vaan, ja hauskaahan siellä aina olikin!
Että uida varmaan osattiin jo ihan pienestä asti.

Mutta siltikin  meillä on täytynyt olla monta suojelusenkeliä, sitä olen ajatellut myöhemmin ja tullut siihen tulokseen, ettei ilman niitä enkeleitä oltaisi tässä ja nyt!
No, tämä menikin nyt lapsuden muistoihin ihan väkisin...mutta jatketaan...

 Tämä löytyi  metsikön takaa pieneltä peltoaukeamalta, jossa kasvoikin tätä kevättaskuruohoa aika paljonkin.

 Kaunis on kukka, vaikka tosi pieni onkin.

Tuomipihlajaakin tuli vastaan, ja täydessä kukassa olikin.

Ja nämä viinimarjan kukat...

 metsikön reunassa kukkivat.  Olikohan linnut siemeniä tuoneet, vai onkohan siinä paikalla joskus ollut talo.
Mutta hienosti kukkivatkin jo!
Harmi vain, että seuraavana yönä oli pakkasherra yöllä käynyt. Pitääkin mennä katsomaan, ovatko säilyneet, vai veikö pakkanen.

 Ja voi juku, kun lähdin kotin päin, siellä istui kaikessa rauhassa naapurin kissa, oli hiirimetsällä... Sitä hetken seurasin, ja varmaan sitä harmitti tosi paljon, kun sen hiirimetsästyksen keskeytin, hi!

Oli meinaan ilme aika kiukkusen näkönen! sanoi ilmeellään, että mene jo!

BLOGIN SYNTTÄRIT JA ARVONTAKIN

Nyt meinasi käydä niin, että olisin ohittanut blogin synttärit tuosta vaan. Mutta katselin vanhoja kuvia vuosien takaa ja siellä oli blogini synttärikuvia, silloin hoksasin, että jepulis, se on jo mennytkin!
Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Eli nyt vietetään pikkasen myöhässä synttäreitä, mutta ei ole kuin muutamasta päivistä kysymys kuitenkaan. Oliskohan ollut joskus 25pv kun 8vuotta tuli täyteen.

Ohhoh, kyllä se aika onkin mennyt nopsaan!
Ihankuin  juuri olisi se aika ollut, kun siskoni,  Marjukka sai mut innostuun bloggailusta.
Hänelläkin on blogi täällä , mutta ei ole pitkiin aikoihin sitä enää päivitellyt.

No, mutta laitan teille nyt ensin tänne muutaman kuvan, kun ajelimme yhtenä päivänä Ikaalisiin ja autosta muutaman kuvan räpsäsin. Tullessamme poikkesimme Pyhän Olavin kirkolle, joka onkin tässä meitä lähellä.
Kuvia kannattaa klikata, niin näkee paremmin.

 Tästä kuvasta ei voi muuta päätellä, kuin että kevät on tulossa, tai on jo!
Kun katsotte tarkkaan, niin siellä uiskentelee ainakin kaksi joutsenta.

 Ja vau, mä näin ketun ja sain vielä jonkinlaisen kuvankin siittä!
Ja se olikin ISO kettu!
Se oli kaukana peltoaukeamalla, näin autosta, ja sanoin miehelle, että siellä oli ilves, nyt auto pyssää!
Mutta eiii, ei, ei, eihän se auto niin vaan pyssää, kuin itse olisin pyssännyt, hi!
Piti löytää paikka, että voi auton turvallisesti pysäyttää, niin sitten oltiinkin jo kilometri ainaskin omasta mielestäni paikalta pois. Mies tekikin sitten käännöksen jossain tienhaarassa ja palasi paikalle.
 Mutta olin aivan varma, että mun ilvekseni oli jo häipynyt kuin tuhka tuuleen!
Menin pellon reunaan katsomaan ja siellä se vielä oli kuitenkin, ihan samassa paikassakin vielä.
Mutta kaukana..kaukana!  Ja mulla ei tietty ollut jalkaa kameraani mukana. Eli  sitten ihan käsivaralta otin kuvan. Mutta ei se sitten ilves ollutkaan, he. Mutta oli NIIN suuri kettu, että ikinä en ole moista nähnyt.
Oli susikoiraakin suurempi, ainaskin niin luulisin. Ja sillä oli niin komea häntäkin vielä, oikein maata laahasi ja oli todella tuuhea.
Ei ollut ennen näkemäni pieni kapinen kettu, vaan komea oli kuin mikä!

Joutsenet lentelivät pääni yllä ja pitivät kovaa melua.

 Näitä kuvasinkin sitten matkan varrella

 Tätä keltaista kuvasin Pyhän Olavin kirkon kiviaidasta.

puun oksista...

 Tässä ollaan tulossa kirkolle, auton ikkunasta kuvat otin.

 Venevajakin siellä on. Lumet ovat sulaneet, mutta järvi vielä on rannoilta jäässä.

 Kaunis on kyllä tämä kirkko.
Olen ennenkin tänne kuvia laittanut tästä samasta kirkosta.
On meille kuin kotikirkko, kun on tossa kivenheiton päässä täältä meiltä.

Risti näyttää, että talvelle on tälläkertaa kuolema koittanut taas hetkeksi.

 Tällaisen paketin aion arpoa nyt sitten synttäreitteni kunniaksi.
Kaikki, jotka tähän postaukseen kommentoivat saavat sen yhden arvan.
Arvonta aikaa on kaksi viikkoa.
Aion jotain pientä extraa vielä pakettiin laittaa, mutta sen näkee sitten hän, ketä tämän voittaa.
Arvonta loppuu perjantaina 15pv. huhtikuuta, klo 24.00.
Kellä ei ole blogia, niin laittakaa mulle osoitteenne blogini sivussa olevaan osoitteeseen, tai kommenttiinne.
Meinaan, jos sattuu voitto suosia, niin että tiedän teidät löytää sitten!
Jos sattuu vaikka meidän pikkuinen Venla neito olla paikalla silloin lauantaina, niin hän saa olla prinsessa, arvonnassa, ja arpoa voittajan!
Kiitos teille kaikille, jotka olette jaksaneet aina kommentoida mulle ja olla muutenkin mukana! 
Ilman teitä, tämähän kuivuisi ihan kokoon. Ei olisi enää niin kivaa pitää blogia, ilman teitä!
Suuri kiitos ja onnittelut kuuluukin teille kaikille!
Eli suuri Kiitos!

ANOPPINI TÄYTTI 103v.

Viime sunnuntaina, eli 6pv maaliskuuta.

Hän kuuluu niihin harvoihin ihmisiin, kun saavat elää yli sata vuotta.
Nyt enään ei hänen elämänsä ole niin mielekästä, kun muisti on huonontunut tosi paljon, eikä pääse liikkumaan.
Ei kaikkia enää tunnista. Mutta meidät tunnistaa kuitenkin, kun häntä käydään useasti katsomassa.
.
Yleensä nykyään hän elääkin siellä lapsuuden kodissaan ja ne ajat hän hyvin muistaakin.
Sitten eläimistään hänellä monesti on huoli, että kuka lehmät hoitaa..keksitään sitten aina jotain, että kuka milloin hoitaa hänen  lehmiään.

Ovat olleet hänelle todella tärkeitä nämä lehmät varsinkin, kun ne hän muistaa niin hyvin..
Ja kotiin hänellä vaan on koko ajan ikävä!
Hän on ollut hoitokodissa jo kohta 7 vuotta.


Laitan tähän nyt hänestä kuvan.
Vietettiin hänen synttäreitään miehen siskon luona. Invataxi häntä sitten kuljettaa aina.

Saara on ollut mulle aina niin todella hyvä anoppi. ja nyt melkein kuin toinen äitini, kun oma äitini on kuollut.

 Kudoin hänelle tällasen hypistelymuhvin..

 muhvi toiselta puolelta.

Sitten vielä lämpimät säärystimet.
Kirjoitin niihin hänen nimensä, jos eivät sitten  niin lähtisi kävelemään siellä vanhainkodilla.
Hänen silmälasinsa ja alahampaat ovat jo kävelleet jonnekkin hukaksiin.
Hän itse niitä ei ole voinut minnekkään kadottaa, koska on sängyn omana. Ei pysty enää jaloillaan liikkumaan ollenkaan.
Haettu on kuulemma kissojen ja koirien avulla, muttei vaan löydy!
Harmillista, koska anoppini ei enää pysty hammaslääkärille menemään, eikä myöskään silmälääkäriin.
Nyt toivotaan, että hänen tietonsa on vielä silmälasiliikkeessä, mistä hän viimeiseksi on lasinsa ottanut, niin saataisiin hänelle uudet lasit.
Ilman laseja ei näe juuri ollenkaan, mutta laseilla edes pikkasen paremmin.
Nyt hänellä kuvassa onkin sellaset väliaikaiset tiimarilasit voimakkuuksilla, muttei näe niillä kuin kauaksi, muttei lähelle ollenkaan.
Oikein hyvää viikonloppua teille kaikille!

SAIRAALASSA piirreltyjä

Oli ihan pakko sielläkin piirtää..hassu kun olen!
Mies toi mulle kynät ja vihon, he!
Mutta kuin piilossa siellä piirsin, ettei kukaan näkisi....Miksi koitin salata piirtämiseni?
Sitä en itsekkään tiedä?
Mutta piirsin siellä lyijykynällä , eli nämä ovat mustavalkoisia kaikki, vaikka näyttävätkin muulta.
Huono valaistus, kun kuvasin.
Mutta   kasvokuvia siellä piirtelinkin enimmäkseen.
Tässä muutamia piirroksiani...
Miten mulla tuli siellä" huuto" ekaks mieleeni..ehkä pelko sen toi mukanaan....

 Onneksi se pelko hävisi sitten verenpaineen myötä...

 Näin siellä niin monen monta kasvoa...

 Hyvän tuulisia kaikki!

 Hoitajat sillä osastolla olivat varmaan enkeleitä oikeasti..

 Olivat todella ystävällisiä ja juttelivat , ja heillä oikeasti oli aikaa meille potilaille!

 Minäkin monesti olin kysymyksieni kanssa varmaan hankala potilas, kun aina kysyin jotain!

 Mutta aina jaksoivat vastata ja ottivat vielä selvää asioista ja tulivat uudelleen jutteleen!

 Eli olin epävarma  sairaudestani, ja pelkäsin koko ajan korkeita  verenpaineitani, mikä ei meinannut alkaa heti laskea...mutta..

Alkoivathan ne sitten lopulta laskea ja hoitajat olivat mun kanssani yhtä mielissään, kuin minäkin!
Kiitos heille siellä kaikille hoitajille, olitte ihania!

En tiedä syytä, mutta piirsin siellä ollessani paljon kaljuja naisia, jostain syystä...?
Ehkä siksi, kun hetken oli vieruskaverinani sellanen ihminen, kellä oli rintasyöpä leikattu. Jostain syystä  hiukset tulivat mulle ensin mieleeni, miten sekin vaikuttaa ihmisen ulkomuotoon...
Mutta  ei ollenkaan välttämätä  rumenna ihmistä, vaan voi tuoda naisen kauneuden oikeasti esille, se kaljuuntuminen.
Eli nyt kaikki naiset, ei ihmetellä toisten kaljuuntumista, vaan ollaan siinä asiassa yhtä kaikki naiset!
Nautitaan elämästä, vaikka hiukset lähtisivätkin....
Me ollaan siltikin kauniita!