Tässä viime viikolla yhtenä päivänä päätin lähteä taas tohon lähellä olevaan pieneen metsikköön.
Se on siittä hyvä metsikkö, koska sinne ei voi eksyä. Joka puolella metsikköä on aina joku tuttu vastassa, eli maantie, koti, tai tuttu pelto.
Metsikössä kukkii aina näin keväisin paljon ketunleipiä, eli käenkaali.
Niitä lähdin bongaileen.
Mutta ensin heti, kotimme melkein takapihaan ulottuva pieni puro olikin täynnä rentukoita ja niitähän pitikin ihan ensin kuvata.
Klikkaa kuvia:
Näistä rentukankukista tykkään tosi paljon, ovat kauniita, vaikkakin vain hetken verran.
Mutta kauniisti kukkivat.
Ja kukkivathan ne ketunleivätkin jo!
Näitä lehtiä pikkutyttönä syötiin, huii, jostain syystä en enää uskaltaisi.
Muistaisin, että maistuivat suolaisilta, mutta hyvältä!
Mutta kauniitahan ne on edelleenkin!
Olen monesti ihmetellyt, että mikä ihme meitä villejä pikkutyttöjä suojeli,
ettei me mitään myrkyllistä syöty, tai ei mitään muutakaan kurjaa juttua tapahtunut??
Mekin mukuloina oltiin aina ulkona, keväästä syksyyn asti, melkein kaikki päivät, satoi, tai paistoi!
Muistan kyllä aina, kun äiti meitä varotteli menemästä varsinkin voimalaitoksen alueelle, joka olikin siinä ihan meitä lähellä. Silloinkin tukkiruuhesta päästettiin vettä ja tukkeja välillä sellasella pauhinalla, että vieläkin kuulen sen kohinan ja tukkien kolahdukset toisiaan vasten!
Että ihme kyllä, että säilyttiin hengissä, sillä ei me aina äitiä toteltu!
Mutta isä meidät lapset opetti jo pienenä uimaan, sen muistan. Uimakouluunkin oli mentävä, vaikka itse en olisi halunnut mennä, mutta ei mitään mutinoita kuunneltu, vaan sinne vaan, ja hauskaahan siellä aina olikin!
Että uida varmaan osattiin jo ihan pienestä asti.
Mutta siltikin meillä on täytynyt olla monta suojelusenkeliä, sitä olen ajatellut myöhemmin ja tullut siihen tulokseen, ettei ilman niitä enkeleitä oltaisi tässä ja nyt!
No, tämä menikin nyt lapsuden muistoihin ihan väkisin...mutta jatketaan...
Tämä löytyi metsikön takaa pieneltä peltoaukeamalta, jossa kasvoikin tätä kevättaskuruohoa aika paljonkin.
Kaunis on kukka, vaikka tosi pieni onkin.
Tuomipihlajaakin tuli vastaan, ja täydessä kukassa olikin.
Ja nämä viinimarjan kukat...
metsikön reunassa kukkivat. Olikohan linnut siemeniä tuoneet, vai onkohan siinä paikalla joskus ollut talo.
Mutta hienosti kukkivatkin jo!
Harmi vain, että seuraavana yönä oli pakkasherra yöllä käynyt. Pitääkin mennä katsomaan, ovatko säilyneet, vai veikö pakkanen.
Ja voi juku, kun lähdin kotin päin, siellä istui kaikessa rauhassa naapurin kissa, oli hiirimetsällä... Sitä hetken seurasin, ja varmaan sitä harmitti tosi paljon, kun sen hiirimetsästyksen keskeytin, hi!
Oli meinaan ilme aika kiukkusen näkönen! sanoi ilmeellään, että mene jo!
