Nyt sitten kirjoitan loput kertomuksestani Ticosta.
Nyt vaan tämä loppu jää hassusti eilisen jutun eteen, mutta korjaan sen sitten myöhemmin joskus.
No se aamu oli sellanen, että ensin tietty käytiin katsomassa elääkö Tico, elihän se.. mutta ei pahemin elettäkään tehnyt, että oltaisiin menty lenkille. Niinpä päätettiin antaa sen hetki vielä nukkua, mutta sitten on lähdettävä kuitenkin aika pian, kun lääkekin pitää antaa ajoissa.
Tunti kului, ja päätin, että nyt lähdetään lenkille, vaikka mikä olisi.
No koitin herätellä sitä ja pyysin ja anelin..... katseli vain, muttei meinannutkaan mihinkään lähteä!
Ei noussut ylös, vaan makasi vaan... vedinkin sitten peitteen kanssa sen sieltä pois, jonka olinkin sohvan alle sitä varten laittanut, jos menee taas sinne maate yön aikana.
Mutta miten se olikin niin oudon oloinen, näköinenkin, takajalat sojottivat suorina mahan alta, eivät liikkuneet yhtään olivat, kuin tikut peräpäässä!
Sitten koitti nousta ylös, etujaloillaan vetäen, mutta lysähti takaisin!! Varmistuin, ettei takajalat liikkuneet yhtään!!
Hätäännyin ihan tosi paljon, ei tällasta voi tapahtua ei! Huusin miehelle, että Tico ei pääse kävelemään, takajalat ei toimi, ei pysty kävelemään!!
Mies siittä paikasta meni soittamaan lääkärille ja saikin hänet heti kiinni , hän pyysi meitä tulemaan päivällä sinne vastaanotolleen.
Koitin vielä kerran, että kuvittelinko vaan, mutta ei, laitoin koiran seisomaan lattialle, niin heti kaatui kyljelleen takajalat tikkusuorina!
Nyt tuli itkukin jo, ei tällasta voi nyt tapahtua, ei meidän Tico voi meitä nyt näin jättää, ei vielä, ja nythän on joulukin justiinsa!
Meiltä on kaksi koiraa samasta syystä jouduttu lopettaan, mutta ovat olleet jo vanhoja koiria, ja muutenkin on olleet jo sairaita muutenkin ikänsä takia ja viimeisellä koiralla oli syöpä.
Mutta että nyt Tico, joka on vasta 2 ja puoli vuotta!
Ja niinhän me mentiin sitten päivällä sinne lääkäriin....molemilla mieliala ihan maassa , kumpikaan ei oikein uskaltanut sanoa sanaakaan, mitä nyt tulee tapahtumaan, kumpikaan ei uskaltanut sanoa ääneen, että koiruli ehkä joudutaan lopettaan, tai olisi pakko lopettaa.
Pelkäsin... tärisin... itkin koko ajan hiljaa... sisäisesti....Kävin mielessäni jo Ticon poismenonkin, miten sen jälkeen...miten tullaan toimeen ilman meidän rakasta ilopilleriä...mitä sen jälkeen?? kyselin hiljaa mielessäni.. Miksi näin nyt tapahtuu ja juuri jouluna!?
No päästiin aika pian lääkäriin, kun sisälle mentiin, paikalla oli muitakin koiria, isoja ja pieniä koiria, nuoria ja vanhoja koiria, mutta kenenkään koira ei ollut niin kipeä kuin meidän koira, kukaan ei tiennyt, kuinka kipeä oli meidän Tico!
Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon surua mun sydämessäni oli, kukaan ei tiennyt, että itkin koko ajan, siellä sisälläni....pelosta... ja kaipauksestakin jo!!
Kenenkään kanssa en halunnut jutella heidän koiristaan,vaikka oli kuinka nättejä pentujakin, ja kauniita isoja koiria, mutta mun koirani tekee kuolemaa..kukaan ei tiedä sitä, mitä se merkitsee, kun olemme täällä nyt!
Ajattelin jo melkein, että lähden pois, en halua mennä sisälle, sillä pelkäsin niin todella paljon, että joudun luopumaan Ticosta ja siihen en pysty, en pysty antamaan lupaa laittaa sille lopetuspiikkiä, mutta kärsimystäkään en halua sille tuottaa ja nyt se kärsi ihan taatustikin.
Pelotti niin todella paljon...!
Sitten, lääkäri pyysi meidät sisään, mahassa kävi muljahdus, sellanen pelon muljahdus!
Nostin Ticon lääkärin tutkimuspöydälle ja näytin, millanen se on nyt!
Mutta lääkäri pysyi rauhallisena, eikä ollut moksiskaan, sanoi kyllä sen halvauksen nimenkin, että on ihan selvä tapaus, on takaraajojen halvaus, on kurja, mutta siittä hyvä, että siittä melkein kaikki paranee.
Voi mennä kaksi- kolmekin viikkoa, mutta paranee!
Sanoi, että virtsateitten tulehdus on vienyt sen lihakset huonoon kuntoon ja siittä varmaankin tämä nyt on tullut.
Kysyin vielä varmistaakseni, että kuulinko varmasti oikein, että paranee tästä vai??!!
Paranee, sanoi lääkäri!
Kuulitteko kaikki, lääkäri sanoi, että Tico paranee, se paranee!!!
Kuulemma on kurjaa vähän aikaa, kun pitää kannella aina välillä. ja sitten kun tulee jalkoihin taas voimaa, niin ei saa antaa hypellä pitkään aikaan.
Toivotteli meille oikein Hyvää Joulua ja lohdutteli ja rohkaisi meitä! Sitten saatiin vielä uusia kipulääkkeitäkin ja kortisoonia pisti Ticon takapuoleen jonkin verran.
Voi että, melkein teki mieleni halata lääkäriä ja kannettava vai, sehän on pieni asia, mitä voin Ticon vuoksi tehdä, että sainkin sen nyt kuitenkin pitää!!
Voi sitä iloa ja riemua, mitä sydämessäni tunsin sillä hetkellä, saan pitää Ticon vielä luonani kuitenkin!!!
Halusin sen koko maailmalle huutaa, että Tico paranee!!
Ja niin aika kului...
Mieli oli välillä maassa, kun jalat vaan pysyivät halvaantuneena ja se näky, kun koira raahautui vaikka väkisinkin, eteiseen, kun sillä alkoi pissahätä olla niin kovana, ettei pystynyt enää pidätteleen. Pissaa tuli koko matkan eteiseen asti, ja sitten piti aina koiruli tietty pestä pissauksen jälkeen.
Koiraa tietty hävettikin sillai pissata sisälle, kun on tottunut asiansa pihalle tekemään.
Mutta nyt sille asialle ei mitään voinut.
Kelattiin matot kaikki rullalle ja laitettiin sanomalehtiä vähän joka paikkaan ja pyyheliinoja.
Meillä oli sellanen joulu, vähän erilainen, kuin muina jouluina.
Aatto iltana sainkin sellasen enkelin, jolla oli kuin meidän Tico sylissään. Enkelistä piirsin sen kortinkin.
Mutta en voinut, kuin itkeä, kun sen näin, tarkoittiko se sitä, että Ticolla on suojelusenkeli, vai että enkeli tulee hakemaan Ticon?
Mutta ajattelin, että joka tapauksessa sitten Ticolla on kummalla tavalla vaan, hyvä olla.
Mutta en saanut enkeliä mielestäni silti pois..
Se näky, kun koira vetää itseään ja jalkojaan perässä, se on niin raskasta katsottavaa, etten pystynyt siittä edes kuvaa ottamaan.
Takajalat tulevat siellä perässä, kuin kuolleet pötkylät!
Mutta koiruli vain nukkui päivästä toiseen. Pissalle sitä oli ihan mahdotonta koittaakkaan, kun kaatui samantien.
Mutta kova elämänhalu vaan Ticolla oli ja kova sisu. Kun meille tuli vieraita, niin sitä ei mikään pidätellyt, sen oli pakko raahautua vaan toivottaan tervetulleeksi vieraat, ei takajalat ole ollenkaan este, ajatteli Tico varmaan.
28.12 Mies koitti viedä Ticoa ulos pissalle niin, että' laitettiin sellanen aamutakin nauha takapäätä pitämään ylhäällä ja niin koira onnistuikin tekemään pissat ulos ja oli varmaan siittä kovastikkin mielissään.
Mutta kakkaa ei vieläkään ole tullut...mutta seuraavana päivänä taas mentiin samanlaisesti ja Tico oli pikkasen ottanut jo takatassuillaan maahan kiinni ja astunutkin ja nostanut jopa koipensakin, kun pissasi..sitten vielä herkkujuttu, oli kakannut!!
Voiko kakkaamisjuttukin olla näin hyvältä tuntuva asia!? Mutta ei mikään ihme, oli meinaan sitten kuusi päivää kakkaamatta!
Mutta voi sitä' riemua, kun oli jalkaansa nostanut ja vähän muutaman askeleen horjuen ottanut takajaloillaan...itkettiin oikein ilosta, eli se paranee sittenkin!!
Se enkeli oli kuin olikin, Ticon suojelusenkeli!
Ja siittä sitten pikkuhiljaa onkin alkanut Ticon toipuminen, nyt jo käydään pienellä lenkillä kolmekin kertaa päivässä. Vielä on askeleet horjuvia ja on kuin lillerin lallerin, kun kävelee, mutta mitä siittä, nyt se on taas oma iloinen, energinen Ticopakkaus ja se on onnellinen, sen näkee.
Ei se haittaa sitä, eikä meitä, vaikka tollaseksi jäisikin, vähän toispuoleiseksi kulkijaksi.
Joskus pyllähtelee pyllylleen, kun kävelee, mutta sekään ei haittaa, se nousee ylös ja jatkaa lyllertämistään eteenpäin taas.
Mutta voi ajan kanssa vielä tulla kävely paremmaksikin.
Äiti, enkö mä saa hypätä tonne sängylle, mä niin kamalasti tykkäisin...
En saa vai, voi äitii, anna nyt lupa, pliiiiis!
No, mä makaan sitten tässä sun vieressäsi kylmällä ja kovalla lattialla, nyyh, hi!
Mutta täällä olohuoneessa onkin sitten niiin pehmeä matto, että tästä mä tykkään.
Kyllä elämä on sitten ihanaa!
Varsinkin kun äiti on huomannut, että sovin hyvin
elokuvatähdeksi.
Koko ajan vaan mua kuvailee, voi tota äitiä!
