UNTAKO?

PAKINAPERJANTAIN 152.haaste

KLIKKAA KUVIA
NIIN NÄET PIENETKIN JUTUT.

KÄSKY

UNTAKO?
Siinä rannalla joen maisemia ihailessani, kuulin alhaalta jonkinlaista rapinaa, kurkkasin sinne päin, ja mitä näinkään?
Kameliko siinä oli?
Ja se alkoi puhua mulle, ja kysyi, että voisitko auttaa minua ihminen?
Mitä, mitä tämä on??
Oletko kuullut, että täällä metsässä asuu lohikäärme, jatkoi kameli.
Mutta koskaan, kukaan ihminen sitä vaan ei ole onnistunut näkemään.
Pelästyin ihan kamalasti ensin kamelia, ja sitten, että jos täällä on vielä lohikäärmekkin, niin sehän voi olla vaikka vihainen, tultasyöksevä, kauhistus, mitä mä nyt teenkään.
Olenko mä sadussa? Vai näenkö unta?
Miten tällanen voi olla mahdollista???
Kameli sanoi siihen mulle, että älä pelkää, kulje vaan luonnon näyttämää tietä, niin löydät hänet.
Kerro multa terveisiä hänelle, sillä aikani on loppumaisillaan, ja haluaisin vielä nähdä hänet.
Vähän epäröiden lupasin, eihän oikeestaan voinut kieltäytyäkkään. Noudatin käskyä, ja lähdin hämmentyneenä ja ihmeissäni eteenpäin.

Samassa kauempana metsän viidakossa huomasin tulevan valoa, lähdin sitä kohti, jos siellä vaikka olisi joku toinen ihminen mulle vaikka avuksi.

Kuljin pitkän matkaa ja saavuin aukeelle mäntyjä kasvavalle paikalle, ja edessäni näin pikkusen hiiren näköisen veitikan, nyt en enää ihmetellyt mitään, tajusin olevani jotenkin sadussa.
Tai näin unta?
Luultavasti niin oli.
Pikkuhiirulainen alkoi jutella mulle pikkuisella äänellään, että sun on löydettävä nyt vihreä iso oja.
Kysyin hiirulaiselta, että tuletko seurakseni?
Mutta hän ei luvannut tulla, siellä on paljon vaaroja hänelle. Hän on niiin pieni vasta.
Ei siis auttanut, kuin jatkaa yksin matkaa hiiren osoittamaan suuntaan.

Lopulta saavuinkin vihreälle ojalle, melkein pikkuiselle joelle.
Oli se senverran leveä, sitä en ainakaan voisi ylittää hyppäämällä.
Samassa kuulin jaloistani kurnutusta ja iiik... sammakko, ja kamala!!

Tollasta ei voi olla muutakuin saduissa tai painajaiunessa!

Mutta se vaan sanoi, että ole nyt hiljaa, herätät kaikki metsän asukkaat!

Katsoppa tuonne kauemmas ojaa, siellä on silta, mene sinne.

Ja samassa sammakko hyppäsi vihreään veteen. Plumpsis vain kuului!
Niin taas käskystä jatkoin matkaani. Koko ajan peloissani, tämä on painajaista!

Sillalle saavuttuani, näin siinä sisiliskon, joka katsoi minuun viekkaasti,
hymyillen.
Vai lohikäärmettä sä etsit, kyllä sen löydät, jos nyt selviät seuraavasta paikasta.
Sillä, kun nyt jatkat matkaasi tästä eteenpäin, tulee sumuinen metsä vastaasi, mutta sun on siittä läpi kuljettava, muuten et löydä lohikäärmettä.

Niin saavuin sumuiseen metsään, se oli pelottavaa!
Siellä oli aivan hiljaista, yksikään lintu ei laulanut, ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin oma hätäinen hengitykseni!
Juoksin lujaa eteenpäin, äkkiä pois täältä!

Samassa pysähdyin kuin seinään, joku pysäytti mut!
Olin kuin kävellyt päin seinää, mutta siinä olikin vaan pikkusia helmiä langoissa.
Ei tuo voinut mua niin pysäyttää, sehän olisi menyt rikki!

Ja kun katsoin alemmaksi, niin näin pikkusen puunkannon,
jossa oli ovi ja lamppukin paloi oven yläpuolella.
Pikkuset lapio ja kastelukannukin oli. Pyykkiä kuivumassa, ja ulkona kahvipöytä katettuna,
kiven ja talon välissä.
Mitä nyt teen, meenkö sisälle... janokin oli.

Mutta samassa kuulin jonkun pikkusen äänen laulavan jotain kaunista laulua.
Katsoin, että mistä se ääni tulee.
Siinä ihan lähellä oli auringonkukan nuppu, ja kukan keskellä pikkunen keiju!
Joka hihitti ja sanoi, että olen ihan kumman näköinen!
Pelkäätkö vai?
Juoksit päin mun taikaseinääni, mutta eihän sattunut?

No ei sattunut, ja pelkään tietenkin!
Mutta tämä on mun painajaistani, niin ehkä tästä sitten selviän jotenkin.

Keijua naurutti, ja sanoi, ei tämä ole painajaista, tämä on satua!

Mutta tulehan juomaan kanssani metsämansikkamehua.
Ja voi, kun se olikin niiiin hyvää, kuppi oli mini pieni, muttakun nostin sen huulilleni, oli kuin olisin tavallisen kokoisesta lasista juonut.
Kerroin hänelle sitten kamelista, ja keiju kertoi, että mun pitää löytää nyt taikapeili.
Siellä asustaa pikkuinen veitikka, mikä on lohikäärmeen apulainen.
Hän kertoo sulle sitten, missä lohikäärme on.
Mutta mistä mä sellasen voisin löytää, peilin metsästä?
Se oli kuulemma tosi vanha peili, sen oli joskus joku haltija jättänyt tänne.
Ja kun siihen katsoo, niin metsän eläimet saavat sinne peiliin muuttaa asumaan, jos pelkäävät metsästäjien kivääreitä ja koiria.
Ja kuulemma monet muuttaa syksyllä sinne asumaan,
hirvetkin, että saavat vasansa kasvamaan turvallisesti isoiksi.
Siittä tiedosta olin onnellinen .
Keiju sanoi, että se löytyy kyllä, kävele eteenpäin vaan.
Ja niin tein taas, kun käskettiin, kävelin ja kävelin, aika pitkänkin matkaa...
Mutta nyt tuolla pilkistää jokin... siellä se on ja kiiltelee!

Siinä se nyt sitten on, kaunis peili onkin.
Uskallankohan kurkata sinne sisään, mutta on pakko.
Klik, siinähän se pikkunen veijari onkin. Ihan kiltin näköinen.
Ja se alkoikin jutella mulle ja sanoi, että oli oikein mukavaa tavata.

Kerroin sille, miksi olen nyt täällä, ja se sanoi, että lohikäärme on ihan lähellä.
Mene vaan rauhassa, äläkä pelkää, se ei tee mulle mitään pahaa...
Uskallankohan mä kohdata sitä??
Mutta pakko nyt jo tehdä tehtäväni lopuun asti. Untahan tämä vaan on..
Niin kävelin hiljalleen eteenpäin ja saavuin ihan tavalliseen metsään.
Siellä kasvoi jäkälää ja paikka paikoin oli isoja kiviä, samaleen peittämiä.
Sitten kuulin rouskuntaa ja siinähän se lohikäärme olikin ihan

EDESSÄNI!
Hui!
Mutta siinä se söi pikkusta kuusta, ja hymyili ja myhäili samalla!
Mutta kyllä se olikin iso lohikäärme, pää oli mua korkeempi!
Lohikäärme alkoi puhua, ja sanoi, että on hienoa, kun ihmisenkin sain nähdä oikein läheltä.
Se on kiva asia, sillä kaikki pelkää häntä.
En sitten ole viitsinyt ketään häiritä, ja olen naamioitunut kiveksi.
Mutta sulla ilmeisesti on asiaa, kerro mulle.
Siinä nieleskelin vähän aikaa, kun pelotti vielä, ja kerroin hänelle kamelista.
Lohikäärme ilahtui vanhan kaverinsa terveisistä, ja sanoi, että hän lähteekin heti häntä katsomaan.
Ja voin viedä sinut selässäni samalla metsän reunaan, niin on kotiisi sitten enää vähän matkaa. Sillä olet nyt syvällä satumetsässä.
Niin, ehkä... tai painajaisessani,
Mutta pian varmaan herään.
Ja niin lohikäärme otti minut selkäänsä ja selvästi tunsin tuulen huminan korvissani, ja piti oikein lujasti kiinni pitää, etten putoaisi, ja siinä samassa olinkin jo metsän reunassa veden lähellä.
Kaikki oli poissa, lohikäärme, kameli... nukunkohan vielä?
Missä mä olen ollut?
Eikö tämä ollutkaan unta, kun en sängyssäni ole?

KALAN SAALIS VAI KALANSAALIS

Pakinaperjantain 142. haaste " Kalansaalis."



HUi kauhistus, mikä käärmekkö, vai kalako!?

Meillä oli joella aina katiska, ja melkein se oli samassa paikassakin aina, kun saalis oli melkein varma aina tällä paikkaa.
Niin nytkin oli.
Ja niin kauan oli, kunnes katiska varastettiin...

Soudettiin miehen kanssa katiskalle päin, mies oli soutumiehenä, ja minä sain kunnian nostaa katiskan ja nähdä saaliin suuruuden aina ekana.

Jännityneenä nytkin mentiin katsomaan katiskamme suurta kalasaalistamme. . . aina ootettiin, että olisi TOSI ISO kala jäänyt pyydykseen.

Sitten päästiin paikalle, ja heti huomattiin, että jotain siellä on, kun katiskan merkki aina väillä heilui pinnanpäällä...

Mies souti hiljaa paikalle, peruutti veneen katiskan paikalle, ja minä otin asennon, että saan kunnolla katiskan nostettua veneeseen.

Ja sitten, vaan kunnolla katiska ylös nenäni eteen, ja mitä ihmettä.....!???
Käärme katiskassa, katiska takaisin veteen ja kiljumista kiljumista,,, apuaaaa!! käärme!!
Se melkein sai purtua mua, laittoi päänsä joka ikisestä reiästä pihalle!!! apuaaaa!!

Sitten, kun lopulta selvisin ensi järkytykseltä, vaihdettiin paikkaa miehen kaa, ja siellä se käärme oli vieläkin katiskassa!

Mies rauhotteli, ja sanoi, ettei mikään käärme ole, lopeta kiljuminen, se on ankerias!

Ja aika iso olikin...

Mutta henki ei meinannut siittä lähteä, ei millään, oli niin liukas, että sai aina ittensä kammettua kapulan alta pois!
Mutta lopulta mies sai siltä hengen pois!

Mikä mua harmitti kyllä, en tykkää kalastamisesta sen tappamisen vuoksi yhtään, tulee aina sääli kaloja. Ne olisivat paljon iloisempia , kun päästettäis ne vapaaksi takaisin veteen..!

No, mutta nyt kala oli tapettu, ja mentiin anoppilaan grillaan se, ja olikin hyvää kalaa, aika rasvasta oli!

Mutta tätä vois melkein sanoa, että kala sai mut, vaikka kala kuolikin, mutta ensin se sai mut pelästymään melkein hengiltä!

Sen jälkeen osamme vaihtuivat, mä soudin ja mies sai kunnian katsoa saaliimme ensimmäiseksi!

SADONKORJUUAIKA 141.

">Sadonkorjuu aika on aina ollut vähän haikeaa aikaa.

Muistan sen tunteen jo lapsesta lähtien.

Silloin tiesi, että pian on taas kesä ohi, ja koulut alkavat.

Vaikka aina tykkäsinkin mennä kouluun, mutta se kesänkaipuu tuli aina.

Asuttiin vielä sellasella paikalla, että lähellä oli viljapellot, ja siellä mekin aina yhtenä juostiin, jo ajetulla pellolla.

Joskus kylläkin varkain juostiin siellä viljapellossakin, mikä kuitenkin oli meiltä kielletty. Mutta siellä oli niiiin kiva mennä piilosta, ja joskus sinne ihan eksyikin, kun vilja oli paljon pidempää, kuin me lapset.

Muistan vieläkin sen viljan tuoksun, mikä siellä pellossa leijaili, varsinkin silloin, kun puinti oli käynnissä.

Mutta iso hernemaa oli sitten meiltä jo pikkasen kauempana, mutta mieli sinne teki.

Ja sitten kerran me kavereitten kanssa ajateltiin, että pyydetään suoraan lupa.

Siellä sitten olikin talon isännän poika jo herneitä korjaamassa, ja me kerättiin rohkeutemme, ja mentiin kysymään lupa häneltä.

Ja saatiinkin lupa, kunhan ei sotketa lyttyyn kaikkea.

No iloissamme lähdettiin kerään herneitä pusseihimme, jotka olimme mukaamme ottaneet.

Vähän meitä silti pelotti, kun tämän pojan isä oli siellä myös, se oli sellanen ihan kuuro mies, mikä puhui aina kovalla äänellä, ja me lapset häntä vähän pelättiin.

Ei ollut mikään lasten ystävä.

No, siinä me sitten tehtiin omaa sadonkorjuuta, ja pussit täyttyivät hyvään tahtiin, kunnes takaamme kuului ISO ÄÄNI: ETTÄ MENKÄÄ KAKARAT HETI SIELTÄ PELLOLTA POIS!

No, me tietenkin koitettiin sanoa hänelle, että me ollaan saatu lupa noukkia näitä. Mies ei tietenkään kuullut, vaan kiukkusen näkösenä tuli ja heristi kepillään meitä kohti!

Me nähtiin parhaaksi ottaa kintut mahamme alle ja juosta karkuun!

Mutta mies lähti myös juoksemaan, tai klinkuttaan toista jalkaansa laahaten meitä kohti, ja huusi kovalla äänellä, että ÄLKÄÄ MENKÖ MIHINKÄ, ÄLKÄÄ MENKÖ MIHINKÄ!!!!

No arvata saattoi, jäätiinkö vai mentiinkö?

Ei jääty ei, vaan mehän melkein lennettiin pois sieltä hätä kurkussa, että jos se saakin meidät kiinni.

Juostiin niin kovaa, kuin päästiin, multa lähti kenkäkin toisesta jalasta pois, mutten voinut sitä jäädä noukkimaan, sillä mies vielä oli perässämme huutaen kovalla äänellä …ÄLKÄÄ MENKÖ MIHINKÄ!!!!!

Henki ihan salpautui kurkkuun ja tukki hengitystiet, että meinasin tukehtua siihen paikkaan, kerran kaaduinkin, mutten enää uskaltanut edes katsoa taakseni vaan juostiin, juostiin pois, pois, äkkiä pois!!

Lopulta päästiin kotiin, ja suoraan kertomaan äidille, mitä oli tapahtunut, ja itkukin taisi tulla siinä hädässämme.

No, äiti rauhoitteli meitä, ja sanoi, ettei se tänne tuu enää.

Mutta sitten iski huoli kengästä, jos en löydäkkään sitä myöhemmin, ja oli vielä mun mielikenkäni.

Seuraavana päivänä mentiin porukalla sitä hakemaan, muttei löytynyt.

Sitten kävin muutaman kerran vielä yksinkin hakemassa, mutta hukassa pysyi.

Ja siellä jossain se tälläkin hetkellä varmaan on, luultavasti haudattuna rivitalojen alle.

Mahtaakohan siittä olla enää mitään jäljelläkään, se ei ollut kangaskenkä, vaan oikein nahkaa.

Muistan sen kengän näönkin vielä, se oli ruskea, ja päällä oli sellanen rusetin tapainen koriste.

Mutta näin meidän sadonkorjuu retkemme kävi, vähän huono loppu tuli, mutta saatiinhan me kuitenkin muutama herneenpalko. Ne pussit kuin ihmeen kaupalla pysyi meidän käsissämme, ja vaikka mäkin kaaduin, mutta pussi pysyi visusti kädessä!

Klonkku parka

Ulkona hyppii harakka, mikä on kuin jyrän alle jäänyt, pyrstö vinossa, sulat sekaisin!
Olemme sitä jo monena päivänä katselleet.
Toiset harakat eivät suosi sitä yhtään, vaan ajavat sen aina pois.
Käy sitä sääliksikin, ja koitan heitellä vain sille ruokaa, ja muutaman kerran ehtiikin ottaa, ennenkuin isommat harakat tulevat kovine terävine nokkineen!

Oli melkein 25 astetta pakkasta, kun lähdettiin kauppareissulle, ja samalla huomasin, että kyseinen harakka oli talon seinustalla, kyyristyneenä seinään kiinni, kuin suojaa ja lämpöä itseensä imien.

Illalla, kun tulimme takaisin, niin se raasu kyyhötti vieläkin samassa paikassa, kuin jo periksi antaen, periksi kuolemalle...

Mies meni katsoon lähempää. Harakka ei värähtänytkään, ei jaksanut enää lähteä edes pakoon.
Päätettiin sitten ottaa se yöksi sisään pakkaselta, kuolisi muuten kylmyyteen raasu.
Kai Jumala meitä puhutteli, kun harakoista on joskus riesaksikin asti, mutta Luojan luomiahan nekin ovat, ja oma paikka jumalan luomistyössä!

Laitettiin se vanhaan lintuhäkkiin, ja sanomalehtiä alle.

Ajateltiin, että päästetään sitten vapaaksi, kun pakkanen laskee.
Mutta seuraava päivä oli taas samanlainen kova pakkaspäivä, niin harakka jäi vielä.

Mutta se hyvä puoli on, nyt se saa voimia, kun sehän syö, syö melkein mitä vaan. Loput piilottaa visusti sanomalehtien alle!
Sitä on kiva seurata, kun se lehden silppuaa pieniksi palasiksi- laittaa ruuan sinne piiloon mukamas, ja taas sanomalehteä päälle!
Ja voi, kun emäntä tulee taas seuraavana hetkenä, ja vaihtaa uudet puhtaat lehdet sen alle.
Ja taas uusi työ edessä, luonnon arkkitehtuuria!
Voi sitä työnmäärää, minkä päivän mittaan joudut tekemään, ja sittenkään ei tule mitään valmista!

Se on tosi sekamelun santeri, oikein isolla kirjaimella HARAKKA!

Täällä se nyt meidän iloksemme kräkättää päivästä toiseen, sotkee sen kun ehtii, mutta onneksi kuitenkin syö ja juo.
Eli on sitten kuitenkin varmaan ihan muuten terve.
Sillä oli silloin vaan kova vilu, ja nälkä, kun periksi meinasi antaa.

Mutta nyt ei enää puhettakaan periksi antamisesta, vaan täysi elämä edessä ja vauhdilla!
Pari kertaa on päässyt livahtamaan karkuun häkistään!
Isäntä on sen kyllä joutunut ottamaan kiinni, mä juoksin aina pakoon, pelkäsin, että lentää päin naamaa!
Harakka lensi kerran ikkunaa päin, mutta hetken päätään pyöritteli ja päästi sellasen iiiison kräkätyksen suustaan, ja taas mentiin... huvitti oikein sen elämäninto!

Sitä seuratessamme, olemme jutelleet, että se on voinut olla jollain ihmisellä pienestä asti. Kun on aika rohkea...
On jäänyt pienemäksi, kuin muut lajitoverinsa.

Eikä osaa ehkä ruokaakaan etsiä niin hyvin, kuin muut.
Ei osaa luonnossa olla tarpeeksi nopea ja on liian luottavainenkin.
Pelkään, että kun päästämme sen vapaaksi, niin toiset harakat nokkii sen kuoliaaksi!
Tossa se nyt kuitenkin tekee tänne meille pesää, kovalla vauhdilla ja koputuksilla sanomalehteä silputessaan!
Mutta älä luulekkaan, vapaaksi pääset aivan varmasti pian!

Voi sua klonkku parka, olet sä vaan aika ihmeellinen lintu, taidat olla aika viisaskin kuitenkin. Läheltä katsoen , olet aika kauniskin!

Mua itseeni suoraan sanoen pelottaa se päivä, kun päästämme sut vapauteen.
Mua pelottaa se, että jos pian sen jälkeen löydämme sut kuoliaaksi hakattuna, niin olisiko sitten meidän työ sinun eteesi ollut väärin tai turhaa?

Ajateltuani asiaa, huomaan löytäväni asiasta hyviäkin puolia.
Olen oppinut sinulta harakkani kuitenkin jotain...
Esimerkiksi sellasen asian, ettei onnellisus tule rikkauksista maan päällä, vaan niistä pienistä asioista, mitä voimme toisillemme hyvää tehdä.

Onnellinen voi olla, vaikka ei olekkaan rikas, ja hyvä kaikessa.

Voi olla onnellinen ihan omana itsenään, ja arvostaa sitä, mitä jo on.

Minä olen onnellinen ihminen ja sinä olet onnellinen harakka!

Ehkä tämä sinun tulosi meille, olikin Jumalan suunnittelema asia.

Sitten tulee päivä, jolloin Klonkun tulee aika lähteä pois, vapaaksi!
Ensin syötämme sen vattan täyteen jauhelihaa, oikein sen herkkua!
Sitten päästettiin se lentämään, ja lensikin lähimpään kuuseen, siellä se sitten kräkätteli meille.
Ja se klonkku tuli monena päivänä vielä tohon terassin läheisyyteen, ja heitin aina joskus sille makupalan, se nappasi sen ja lensi pois.
Nyt haluaisin sanoa jonkun taikasanan, vaikka klonkkukräkäharakka, ja turvallista matkaa, ja toivottavasti selviät hyvin kylmässä ja julmassa maailmassa!

Kului aikaa ja harakkaa ei enää näkynyt, eikö taikasanani tehonnutkaan, ja Julma maailma vei sen kuitenkin?

Painajainen

Olen lapsuuden maisemassa, joen jäällä luistelemassa.
Missä niin monet , monet kerrat luisteltiin...
Tuuli on puhaltanut jään sileeksi, lumettomaksi.
Ihana tuntea jää allaan ja viilettää luistimilla kovalla vauhdilla, tuntea tuulen melkein vievän minua, kuin ilmassa!
Niin kevyeltä se tuntuu... kuin ilo sydämessäni!
Mutta siinä samassa kuuluu risahdus, jään helinä, kirskahdus, kuin astian rikki menevä kilahdus!
Jää pettää allani.. vajoan jään sisään, syvyyteen, hyiseen kylmään veteen!
Joki imee minut syvemmälle ja syvemmälle, kylmyyteen ja pimeyteen!
Tunnen kylmyyden ympärilläni, joka ikisessä solussani minua, on niin kylmää, niin kylmää...!
On niin hyytävän kylmä, kova vilu ja tuska!
Näen silmissäni kuplia,
kuin aurinko olisi niiden läpi paistanut!
Tunsin koko ajan tukehtuvani, kurkkua kuristaa, samassa tunnen, kuinka pyörre olisi minuun tarttunut!
Se lähti pyörittämään minua,
jouduin pyörteen keskelle
se imaisi minut kurkkuunsa!
Tunsin kylmyyttä, tukehtuisin pian..
Pian on pakko vetää "ilmaa"
mutta en voi, kun silloin hukun, hukun, ja kuolen!
Keuhkoni halkeaa kohta, pyörin koko ajan hiljaa..
Pyörin aina lisää ja lisää, pyörin, pyörin siinä pyörteessä aina vain lisää..
ja varmaan pyörryn kohta...
Koitan huutaa apua, apuaaa, mutta jäätävä vesi tukehduttaa suuni, se salpaa hengitykseni ja ääneni!
Ääntä ei kuulu vaikka kuinka huutaisin, ääni on hukassa minulta, silti huudan vielä kerran kovaa,, apua, Apuuuaaa APUAAA!!
Sitten yhtäkkiä tunnen, kuin joku tarttuisi olkapäähäni, ja vetäisi minut pinnalle!!
Se joku sanoo myös mulle, että herää, herää kulta, sä näit varmaan pahaa unta!
Ottaa mut kainaloonsa, ja antaa mun itkeä untani pahaa...

NÄKKI!

KLIKKAA KUVIA

Kuvassa pyörteitä,
mistä mun vanhempani niin monesti opetti kiertämään sellaset paikat, missä näitä on!

Mutta aina ei lapset vanhempiaan tottele!



Mulle kerran kävi sellanen juttu, että uin joelle päin, missä oli tukkipuomi. Siittä pidemmälle ei saanut mennä!

Mutta mähän tietenkin menin, kun osasin kerran uida ja vanhempi sisko meni isän kaa saarelle uimaan.

Mä olisin halunnut myös, mutta mua ei otettu mukaan, oli kait liian vaarallista!

Mutta ajattelin, että uin kuitenkin sinne saarelle päin, eihän siinä mitään vaarallista ole, ja uin ja uin, mutta sitten isä huomasi, että seuraan ja huusi mut takaisin ja heti!

No , ei auttanut kuin kääntyä takaisin..ja itkien menin takaisin tukkipuomille, ja pikkasen sitä ennen , tunsin jalassani jotain, kuin joku olisi siellä mun jalkojani pidellyt!!!

Oli vielä syvää, ei jalkani osunut vielä lähestulkoonkaan pohjaan asti!

Mulle tuli kamala pakokauhu, että mikä siellä jaloissani on!!

Kamala, jos se onkin se Näkki!!
Äiti oli niin monesti varoittanut siittä, mutta en ollut välittänyt, en uskonut äitiä, että sellasta on olemassakaan!

Hamusin hengästymiseen asti tukkipuomia käsiini, siellä se oli jossain lähellä, mutta joku vei mua koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Kuulin huutoja, mutta en jaksanut enää huutaa takaisin,,,
Mutta sitten kuin olisin jostain tullut takaisin...-kuulin äidin huudot, ja vastasin, että täällä mä olen,, ! Makasin tukkipuomin päällä!
Koska tähän olin mennyt, en yhtään tiedä?
Ei kai Näkki olisi mua auttanut, ja laittanut mua tukin päälle? Sitä en voi sanoa, koska en muista mitään siittä hetkestä, mutta joku vaisto kuitenkin mua laittaa uskomaan siihen Näkkiin. Ja onkohan se oikesti ilkee, niin ilkeen näköinen,, kuin mun kuvassani, ei välttämättä...
Jos se on vaan jo niin vanha, että kädet ovat jo menneet suomuisiksi iästä!

Mutta tässä nyt kuitenkin,
Kuva siittä Näkistä!


Ja sormet kyllä pakostakin ovat aika pelottavat!
Mutta sitä ei tiiä, kuinka hyvä sydän tällä Näkillä sitten kuitenkin on!?
Ja siittä paljonkin riippuu Näkin tarina, kuinka hyvät kortit hän saa,vaikka teiltä!
Saakohan hyvän vai huonon korttipakan!

Murtauduin omaan päiväkirjaani

Pakinaperjantain

Haastesana on "Hätänumero".

Tässä olen 11-12 vuotias

Lastu ja Uuna haastoivat minut!

Kertomaan jotain lapsuuden kuvastani tarinaa..

Tässä on nyt sitten tarinaa
Murtauduin omaan päiväkirjaani sen vuoksi!

Nyt tässä on jotain, mutta nyt pitää tyytyä tähän yhteen koulukuvaani!
Tämän ikäinen olin silloin, kun kirjoitan tästä!!


Ei voi olla totta,
että sen tein!!!!

Tänään 20.01.-09. klo:17.16!

murtauduin omaan päiväkirjaani!
Tämän takia ehkä olisi pitänytkin soittaa 112:teen!

Eli siis, kaikki alkoi siittä, kun hain jotain lapsuuden kuviani, ja menin sitten jo epätoivon vallassa vinttiinkin hakeen, jos sieltäkin jotain edes löytyisi!

Jos edes jonkun kuvan, kun olen ollut lapsi!

Mutta ei löytynyt sieltäkään, mutta jotain muuta kyllä löysin!

Löysin vanhan päiväkirjan, ja sen sisältä vieläkin vanhemman kirjan, eli sellasen, kun olen ollut 8-12 vuotta vanha!

Ja tässä mä olen jotain 11 vuotias!

Ja eikö olekkin "hieno" etutukka, on kuin leikkurilla leikattu!


Ja oli mulla hauska päivä tänään, kun niitä vanhoja juttuja luin, ja kuinka lapsellinen olen ollut, tai kai pitääkin sen ikäisenä ollakkin!

Rakastin kouluaikanani kahta poikaa, he olivat kaksoset, mutta en osannut päättää, kumpaa rakastan!?

Mutta he olivatkin identtiset kaksoset, mutta kyllä mä heidät silti erotin kuitenkin!

Oli se aika hauskaa aikaa, näin jälkeen päin aatellen..

Kaikki asiat, mitkä silloin, oli suuria asioita, ovat nyt jälkeenpäin todella hulluja ja niin pikkasia asioita. Oikein naurattaa ....

Mutta sitten olen ajatellut sitä asiaa, että miks mä tykkäsin molemmista pojista, näistä kaksosista? Miksen tyytynyt vaan siihen (yhteen oikeeseen?)

Muttakun he olivat niin todella samannäköisiä, että melkein kuin kaksi mattia!

Ja sitten , kun lapsi vielä olin, niin elin sen mukaan, mitä pojat mulle sanoivat, tai miten käyttäytyivät mua kohtaan, eli jos se oli toinen, mikä kivasti käyttäytyi, niin sai pinnoja, mutta toinenkin sai hyviä pinnoja, nämä pojat olivat tosi kilttejä poikia, he eivät kiusanneet mua välitunneilla!

Mutta, eihän nää jutut koskaan menneet kouluvälitunneista pitemmälle, eivät todellakaan, me vaan tykättiin siellä kouluaikana, tai ainakin mä tykkäsin niistä pojista, ehkä pikkasen enemmän siittä toisesta!
Mikä tällä hetkelläkin asuu samalla paikkakunnalla kuin mäkin, ehkä toinenkin, mutta ei ole tullut vastaani, tai en ainakaan ole tuntenut häntä!
(Eikä me tunneta toisiamme enää)

Eli miksi murtauduin tähän päiväkirjaani, koska en saanut sitä auki, enkä tiennyt, missä avaimet olivat, en muistanut!!
Eli väkivalloin sinne päiväkirjaani murtauduin, mutta uskalsin kuitenkin , kun oli omani! Ja
niin hauskaa, niin hauskaa oli sen päiväkirjani kanssa, ja kaikki rahapussivedot tulivat siinä ilmi, mä olin mennyt sillan alle piiloon joka kerta, ja Marjukka oli mennyt tolpan taakse ohkasena piilloon myös, että monetkin jutut mun ekassa päiväkirjassa tulivat siinä esille. Siellä oli myös sisar kiusaamista, ja kanteluakin, meidän sisarien kesken, kun meitä kolme on!
Ja nyt ollaan kaikki hyviä ystäviä toistemme kaa, vaikka enemmän pitäisi aikaa viettää silti yhdessä, ettei vieroituta kokonaan toisistamme!
Mutta nämä päiväkirjat pidän visusti tallessa!

Ja hauskat naurut vielä kaupanpäällisiksi sain, kun katsoin päiväkirjani viimeselle sivulleni, no sellasta tää on, mutta en todellakaan olisi muistanut, missä avaimet on..

Mutta arvatkaapa missä olivat!

Tulivat lopulta esiinkin, vaikkakin ruostuneena!

Pakinaperjantai haaste 105 "Liian halpaa"

Oliko liian halpa

Etsittiin 50-kymppiselle lahjaa.
Mikä ei aina välttämättä olekkaan mikään helppo juttu!
Ainakaan sellaselle ihmiselle, kellä on jo vähän kaikkea.
Siinä kierreltäessä tulee kaikkea katseltua ja kuuneltuakin.
Sillä mihin korvansa laittaa,
kun ne kerran päässä kuulemista varten on!
Istuttiin kahvilla, ja viereisessä pöydässä äiti istui lapsensa kanssa limulla ja kahvilla.
Hiljaa vierestä seurasin, kun lapsi tykkäsi enemmän pillistä kuin juomisesta, oli tyytyväinen, kun oli hänellä hieno pilli.
Sen lävitse oli kiva katsella ihmisten menoa!
Mutta äitipä ei tykännytkään, otti lapselta sen pois, ja sanoi kiukkusesti, että lopeta se leikkiminen, no lapsi tietenkin itkemään, ja äiti enemmän suuttumaan!
Oikein teki mieli väliin mennä ja sanoa äidille, että minkä ihmeen takia sä otit sen pillin lapseltasi pois, kun ei mitään pahaa sillä tehnyt?
Mutta en halunnut sekaantua toisten lastenkasvatukseen, vaikka mieli tekikin!
Ja mistä mä olisin tietänyt, miksi äidin pinna oli niin kireellä!
No, he poistuivat.
Lapsi huutaen pilliään, ja äiti kiukkusesti kädestä repien lastaan autoon viemään..
Me myös lähdettiin taas lahjan etsintään, ja poikettiin kultasepän liikkeeseen.
Siellä olikin paljon kauniita lahjaesineitäkin, mutta hinnat olivat myös sitten sitä luokkaa, ettei voitu ostaakkaan, ihan niin kalliita.
Siihen tuli sitten myös toinen parisunta katselemaan, ja kyselivät myyjältä lahjaa myös 50:vuotiaalle.
Me jatkettiin omaa etsiskelyämme, ja samassa silmiini osui kaunis kukka, se oli lasia, mutta se oli toisista paikoin kauniisti kullattu, ja kun siihen koski, niin säihkyi kuin timantti, voi että kun se oli kaunis!
Mä miellyin siihen heti, ja sanoin miehelle, että tämä ilman muuta ostetaan.
Jos ei ihan kamalan kallis ole, mies huomasikin hintalapun pohjassa, ja maksoi senverran suurinpiirtein, kuin aioimmekin lahjaan sijoittaa.
Voi, kun olin tyytyväinen.
Samassa toinen pariskunta pyysi myös sellasta kukkaa katsoa, kun oli mun kädessäni nähnyt, he ihastuivat siihen myös, kysyivät myyjältä, että mikä hinta mahtaakaan olla, myyjä kertoi.
Mutta se ei tyydyttänytkään naista, vaan sanoi heti miehelleen, ettei tätä voida ostaa ja antaa lahjaksi, se on liian halpa!
Minä menin ihan alakuloon, mua harmitti, kun nainen oli niin sanonut.
Enkö mäkään nyt sitten tätä voi ostaakkaan, kun on liian halpa hänen mielestään antaa lahjaksi??
Mutta sitten muistin lapsen, joka ei saanut pitää pilliään, vaikka tykkäsi siittä, ja päätin sittenkin sen ostaa, mä pidän pillini, ja annan lahjaksi, kun on kuitenkin niin tavattoman kaunis, eikä mun mielestä ihan kamalan halpakaan kuitenkaan.
Me ihmiset ajatellaan vaan niin erilaisesti, mikä on liian halpaa, ja mikä ei.
Mutta me saatiin mieluisa lahja, ja lahjan saajakin tykkäsi siittä todella paljon!

Muistan sen päivän ikuisesti!

Päivä alkoi normaalisti, tyttöni oli silloin vielä pieni, eli hänelle puurot aamulla, ja vaattet päälle.
Olin lomalla silloin työstäni..
ja koko ajan tiesin sen, että tänään se tapahtuu, enkä voi sille mitään!

Eli miten voin pitää suojapanssarini koko ajan, mahtaako tulla mitään, kun nytkin jo meinaa haljeta, säröilee jo pahasti..

Välillä menen viemään koiralle jotain hyvää, mutta ei huoli, miten se onkin niin vaisu?
Kuin tietäisi jotain, mitä tapahtuu pian!

Katson kelloa vähän väliä, en osaa mitään työtäkään aloittaa, on vaan oltava rauhassa, koitan itselleni hokea, mutta tärisen koko ihminen pelosta ja huolesta ja pakokauhsta!!

Soitanko, ja perun kaikki???

Käyn taas katsomassa koiraa, se nukkuu, on kipeenä.
Halaan sitä, ja se tykkää siittä, juttelen sille rauhallisesti, että rakastan sitä paljon, ja se inisee takaisin, tietääkö se?

Ovikello soi, ja sieltä tulee äiti meille kylään, voi äiti, en kestä, mun on oltava itkemättä, mun on pidettävä panssarini, oltava kovana, en voi alkaa parkuun, vaikka koko ajan kurkussa on iso möykky!!!
Kello lähenee sovittua aikaa.
Menen taas koiran luokse, se inisee hiljaa, koitan hakea sille jotain oikein hyvää, suklaata löysin, ja se pikkasen nuolaisee, muttei jaksa sen enempää. Halaan sitä, puhun sille, ja kerron taas, kuinka paljon sitä rakastan....
Olen sen lähellä aina, kun vaan voin...haluaisin olla koko ajan!
Tytölle on välillä annettava ruokaakin, mutta nyt en sitäkään osaa tehdä, vaan otan , hernekeittopurkin ja lämmitän sitä tytölle. Itse en saisi nyt alas mitään.

Nyt kello on senverran, kun sovittiin,, eii, ei, panssari alkaa alhaalta jo repeileen,, miten pystyn olemaan rauhallinen?
Mieli teki huutaa täysillä koko maailmalle, että tällasta ei saa tapahtua!!!

Mutta aika tuli, ja mies tuli sisälle, käteltiin, ja muutama sana sanottiin, koira ei edes koittanut nousta, mitä se yleensä AINA ennen teki, nykyään siis vaan edes koitti, nyt ei koittanutkaan, makasi vain hiljaa...
Mies kertoi, mitä aikoo nyt tehdä.
Sitten se tapahtui, tunsin, kun suojapanssarini alkoi revetä, pikkuhiljaa, aina ylöspäin ja ylöspäin, kohti kasvoja jo!!

Halasin Akua, hyvästelin hänet niin monennen kerran jo, koira oli aivan rauhallinen, kuin se olisi tietänyt, mitä hänelle tapahtuu.
Ei varmaan pelännyt, katsoi mua, kuin sanoen mulle, että älä huolehdi, hänellä on sitten kaikki hyvin. Sitten ei satu enää, sitten pystyn taas kävelemään ja juoksemaan.. Samassa koira nukahti, kun halasin sitä ja silittelin ja puhuin sille, ajatuksissani silti koko ajan, että yhdellä langalla enää panssarini on korkeintaan kiinni...

Sitten se pahin tapahtui, panssarini repesi kerralla kahtia kokonaan!!! Mä aloin itkeen kuin pieni lapsi, en voinut sille mitään, koira oli mulle niin rakas, niin rakas, ja nyt se piti luovuttaa pois!!
Voi miksi tällasta tapahtuu, miksei Aku saanut elää vielä, itkin ja itkin... Välittämättä mitään ympäristöstäni, itkin aina vaan enemmän, en voinut muuta, kuin pato olisi purkautunut mussa, ja kaikki tulisi pois minusta!!

Lääkäri taputti mua olalle, sanoen, että kyllä se siittä!
Yhtään en tiedä, koska lääkäri oli pois lähtenyt, mutta nyt oli poissa lääkäri ja Aku!
Se oli niin kamalaa, vaikka niin kauniisti Aku kuitenkin pois lähti, hiljaa nukkui pois.. Kivut loppuivat siihen hetkeen.

Akulta halvaantui takajalat, ei päässyt enää pissalle eikä minnekkään.
Joskus pätkän kerrallan saattoi ensi alkuun päästä liikkuun, mutta sitten tuli siittäkin loppu, ja olihan Aku jo 13 vuotiaskin.
Mutta koira on kuin perheenjäsen, ja Akukin oli niin kiltti ja viisas koira, kuin olla voi. Vieläkin sitä tulee ikävä, ja nyt kun tätä kirjoitan, niin kyyneleitä pitää välillä pyyhiä pois poskelta!
Pojalle oli tämä menetys myös raskas, otettiin hänelle tupsu Akun karvoja muistoksi.
Miehen kanssa haudattiin se tonne takapihalle, ja sinne laittettiin muistokivi, johon metallilaatta, missä lukee; -tässä nukkuu meidän rakas Akumme.

Siellä Aku nyt nukkuu, mutta koskaan me emme häntä unohda!
Mutta panssariani en pystynyt pitämään...se rikkoutui palasiksi!

Mulla oli maailman paras isä

Ja rakkain tietenkin!
Aina isää muistellessa tulee vain niin hyvä tunne sydämeeni! Ja ikävä tietenkin!
Isän kuolemasta on jo 23 vuotta,(onko oikeesti niin paljon?)Mutta kuitenkin, kun muistelen isääni, niin tulee vain aina hyvät muistot hänestä mieleeni, hän oli hyvä ja rakastava isä!

Olihan siinä jossain kohtaa lapsuudessa sellasia viinajuontejakin, mutta koskaan isä ei ollut meille lapsille paha, enkä ikinä ole sen vuoksi isääni pahalla muistanut, eli ei voinut ollakkaan kovin paha, kun en edes sellaista muistakkaan...

Mutta tietenkin äiti ja isä sitten aina riiteli, kun äiti ei tykännyt, että isä otti yhtään viinaa, ja siinä sitten menikin seuraava päivä aina äitin lepyttelyyn, ja me lapset tietenkin seurattiin tilannetta sivusta, ja välillä mentiin äitille sanomaankin, että anna nyt isälle jo anteeksi, mutta tuntui siltä, kuin äiti olisi pikkasen halunutkin isää hiillostaa vielä aina vähäsen, oliko se sovinto sitten kivaa kuitenkin, sillä aina anteeksi annettiin, ennenkuin mentiin nukkuun illalla!'


Mutta isäni oli kiltti ja ahkera työssään, mitä tekikin sitten ympäri vuorokauden oikeestikkin, ja hän lopetti sen viinanjuonninkin sitten kokonaan.
Hän oli ensin sähköasentajana päivät töissä ja sitten teki vielä laukkuja illat, niinkuin äitikin, neuloi päivät ja illat perään, säästivät uutta kotia varten, ja lopulta sekin heidän haaveensa toteutuikin, ja muutettiin sitten uuteen kotiin, missä vesi tuli hanasta, niin kylmä kuin kuumakin, saunaan pääsi koska vaan halusi, ja tiskitkin tuli kivasti pestyä, kun hanasta tulikin kuumaa vettä!

Oli se aika muutos , siihen entiseen olemiseen, siellä pikkupirtissä, kun ei ollut kuin keittiö ja huone ja pihan perällä huussi.! ja kesäisin isän tekemä pieni huone meille tytöille!
Mutta jotenkin silti mulle tuli ikävä joskus sinne pikkupirttiin kuitenkin, mutta olihan se mun lapsuuden kotini, ja pienen lapsuuteni siinä olin viettänyt ja saanut viettää, niin ajattelen nyt, koska siinä oli kuitenkin meidän kaikkien hyvä olla, vaikka vähän tilaa olikin, mutta me oltiin onnellisia kuitenkin kaikki!
Oltiinhan me sittenkin vielä, tietenkin, kun päästiin siihen uuteen kotiin asumaan, ja olikin kivaa, sai mennä sisävessaan, , aluksi osasikin antaa niille asioille arvon.
Isä laittoi pihan todella kauniiksi, se oli isälle sellanen kunnia asia, että piha oli kaunis, ja kaunis se siten olikin! Isä piti siittä huolen kyllä!
Monesti mäkin siellä nurmikolla nypein juurineen voikukkia pois, ja se nurmikkokin sitten olikin sen näköinen, että oli ilman voikukkaa, se oli kaunis ja pehmeä!
Siellä me sitten asuttiin pitkän aikaa,, me lapset sitten pikkuhiljaa lähettiin pesästä pois, ja muutettiin omille tahoilleme, mutta mä olin ainoa, mikä jäi samalle paikkakunnalle, kuin muut, vaikka kokeilin siipiäni toisella paikkakunnalla, muttei me viihdytty, ja niin sitten paikkamme löytyi täältä samasta paikalta, kuin olin lähtenytkin, eli nyt saan asua lapsuuskotini läheisyydessä kuitenkin, enkä pois muuttaisi, mielelläni, jollei sairaus muuta suunnitelmia, niinkuin ollaan jo monesti mietittykin.
Mutta se on sitten sen ajan murhe!
Mutta sitten myöhemmin isä sairastui keuhkosyöpään, ja joutui liian aikaisin lähtemään täältä pois, hän oli 57 vuotias, kun kuoli pois, se oli mun maailmani suurin surun päivä! Sitä ei vaan ymmärtänyt!
Isä kerran mulle alkoikin jutteleen, vielä kotona ollessaan, että ei hän enää kauaa täällä ole, ja mä vaan hänelle takaisin sanoin, että älä tollasia puhu, et sä nyt mihinkään kuole, vaikka hyvin tiesin, mutta sitä ei uskaltanut sanoa ääneen,, ja kuinka monta kertaa jälkeenpäin aattelin, että olisi pitänyt osata keskustella isän kanssa siittä, kaikesta, kuolemastakin, mutta mä olin ite vielä niin lapsi kanssa ja lapsellinenkin vielä, etten osannut.. pelkäsinkin...
Mutta sitten isä kuoli Turun sairaalassa, oikeestaan hän kuoli sydäninfraktiin, sydän ei jaksanut enää, olimme hänen vieressään, kun hän lähti täältä pois, mutta kuolemakin voi olla kaunis silti, isää ei sattunut yhtään, hän vain huokasi ja lakkasi hengittämästä, ja siten kaikki oli ohi,..............................
Mä varmaan aloin rukoileen isä meitää,, jotain vaan piti jonkun sanoa ja rukoilla isän puolesta,, äiti oli vaan hiljaa vieressä,,, sitten äiti antoi kaikille rauhottavan pillerin, ketä halusi, ja mä halusin. .. kerran aikaisemmin siellä jo pyörryinkin, kun isä oli oikein kipeenä...
en halunnut enää olla vaivaksi kellekkään, kun silloin hoitaja kiukkusesti oli sanonut, ettei tarvi tulla tänne, jos ei kestä katella, ei heillä ole aika hoitaa omaisia!! että tällasta saattohoitoa silloin Turun sailaalaassa syöpäosastolla.
Tuntui kamalalta, kun lähettiin sieltä pois, niin isän kaikki vaatteet ja kun hänellä oli proteesit, niin sinne jätesäkkiin vaan ja meille se säkki käteen ja näkemiin!
Se säkki oli raskas, kuin mikäkin kivimöykky, ei ne siellä sisällä paljon painaneet, mutta kun siihen lisäsi sen, että siellä oli isästä jalat vain mukana, niin se teki siittä säkistä todella raskaan kantaa... kuitenkin pyörryin hississä, hetkeksi, en tiennyt missä olin, kun avasin silmäni, ja sitten en taas muista mitään, se oli raskas hetki kestää hissillä alas ja autoon,,,!

Isällä oli jalat poikki polven alapuolelta, oli jäänyt junan alle nuorukaisena jo!
Mutta silti teki töitä, niinkuin muutkin ihmiset, kävi polkupyörällä töissä, ihailin aina isän sitkeyttä!
Että jaksoikin aina aamuisin lähteä töihin ja laittaa proteesit paikoilleen, vaikka monesti olikin hiertymiä täynnä jalkojen päät, mihin proteesit laitettiin.
Joskus mä ymmärsin sen verran, että säälein isää, mutta koskaan en sanonut mitään, musta tuntui vaan siltä, että isä ei tykännyt säälistä.
Mä kunnioitin isää, ja isä oli maailman paras isä!
Isä oli kaikille ihmisille kiltti!, ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa..
Mä rakastin isää niin paljon, ja vieläkin on ikävä, mikä koskaan ei lähdekkään pois!
Kiitos isä, että olit mun isäni!

Kun vanha Aatami ..

Kamala mies toi kylähullu!
Kamalaa meteliä piti yksikseenkin ja kun joku ilmestyi lähellekkin, niin sitä kovempaa ääntä piti!!
Joskus pelkäsin sitä, tai oikeestaan pelkäsin koko ajan..
Välillä näin sitä kaupassa, milloin maanteillä ja aina se piti kovaa meteliä, ja naama oli musta, kuin pippuri, jos itekkin olin musta kuin pippuri auringosta kuitenkin mä!
Koitin joskus sitä matkia, ja katsoa, että huutaako samanlaisesti sitten mullekkin. Mutta huuto oli kova, mitä vastaani sain!
Eräänä iltana päätin ottaa selvää tästä miehestä kaverieni kanssa, koukkasin pesästä , tuhkaa käsiini, niin , ettei äiti nähnyt ja sitten jo mentiinkin!!
Naamat mustiksi maalattuina mentiin, ja hiljaa..
Mutta melkein jo alkumetreillä se tulikin meitä vastaan ja huusi meille,,, PLIKAT, PLIKAT, TULKAAPA TÄNNE NYTTEN , ja mitä vielä kaikkee sieltä tulikin, vaikka me oltiinkin ihan lapsia!
Kauhusta sekaisin menin sen luokse, ja itkin, hiljaa. . muut karkasivat,, niin se huusi kuin mielipuoli että, hiljaa, ettei sitä kukaan kuulisi, ei ainakaan, aatami,? mä oikeesti sitä pelkäsin! ja mikä ihmeen aatami? aatami? aatami!

Auttaisiko sellanen mua nyt, se aatami??? Siinä oli mulle toivo!
Ulkona oli jo aivan pimeetä, mies laittoi takkaan tulen ja puhalsi kunnolla, niin , että tuli syttyi pilkkeistä helposti, ei ollut tehnyt sitä ekaa kertaa!
Katselin huonetta pitkin seiniä ja lattiaa, joka paikka oli täynnä jotain tavaraa, roinaakin, ja sitten näin jotain kamalaa, se oli rotta, ja aivan melkein mua lähellä, se jäi rotanpyydykseen huutamaan...! en voinut itsekkään, muutakuin huutaa,!
Ja silloin astui sisään aatami, se tuli sisään asti, otti rotan käsiinsä, vei pois, ja puhui kovalla ja käskevällä äänellä , ja sitten hetkenpäästä tulikin sisään, ja sanoi, että hän vie mut kotiin, ja ei tarvi mitään enää pelätä, ei se mies olisi mulle mitään pahaa tehnyt, se on vaan niin yksinäinen..

J a sen jälkeen kävin monesti melkein joka päivä koulusta tullessani häntä moikkaamassa ja katsomassa sitä yksinäistä ja huutavaa miestä, mikä pikkuhiljaa tulikin kiltiksi mieheksi, "minkä se Aatami saikin aikaan!"
Pahasta huutavasta miehestä, kenellä ei ollut ketään, tulikin kiva ja kiltti mies, ja sillä olikin yhtäkkiä monta ystävää aatamin lisäksi!
Ja sittä mä olin onnellinen silloin lapsena, ja nyt jälkeen päin aatellen, niin aikuisenakin!