TICO osa 2.

Nyt sitten kirjoitan loput  kertomuksestani Ticosta.
Nyt vaan tämä loppu jää hassusti eilisen jutun eteen, mutta korjaan sen sitten myöhemmin joskus.

No se aamu oli sellanen, että ensin tietty käytiin katsomassa elääkö Tico, elihän se.. mutta ei pahemin  elettäkään tehnyt, että oltaisiin menty lenkille. Niinpä päätettiin antaa sen hetki vielä nukkua, mutta sitten on lähdettävä kuitenkin aika pian, kun lääkekin pitää antaa ajoissa.
 Tunti kului, ja päätin, että nyt lähdetään lenkille, vaikka mikä olisi.
No koitin herätellä sitä ja pyysin ja anelin..... katseli vain, muttei meinannutkaan mihinkään lähteä!

Ei noussut ylös, vaan makasi vaan... vedinkin sitten peitteen kanssa sen sieltä pois, jonka olinkin sohvan alle sitä varten laittanut, jos menee taas sinne maate yön aikana.
Mutta miten se olikin niin oudon oloinen, näköinenkin, takajalat sojottivat suorina mahan alta, eivät liikkuneet yhtään olivat, kuin tikut peräpäässä!
Sitten koitti nousta ylös, etujaloillaan vetäen, mutta lysähti takaisin!! Varmistuin, ettei takajalat liikkuneet yhtään!!
Hätäännyin ihan tosi paljon, ei tällasta voi tapahtua ei! Huusin miehelle, että Tico ei pääse kävelemään, takajalat ei toimi, ei pysty kävelemään!!
Mies siittä paikasta meni soittamaan lääkärille ja saikin hänet heti kiinni , hän pyysi meitä tulemaan päivällä sinne vastaanotolleen.
Koitin vielä kerran, että kuvittelinko vaan, mutta ei, laitoin koiran seisomaan lattialle, niin heti kaatui kyljelleen takajalat tikkusuorina!
Nyt tuli itkukin jo, ei tällasta voi nyt tapahtua, ei meidän Tico voi meitä nyt näin jättää, ei vielä, ja nythän on joulukin justiinsa!

Meiltä on kaksi koiraa samasta syystä jouduttu lopettaan, mutta ovat olleet jo vanhoja koiria, ja muutenkin on olleet jo sairaita muutenkin ikänsä takia ja viimeisellä koiralla oli syöpä.
Mutta että nyt Tico, joka on vasta 2 ja puoli vuotta!

Ja niinhän me mentiin sitten päivällä sinne lääkäriin....molemilla mieliala ihan maassa , kumpikaan ei oikein uskaltanut sanoa sanaakaan, mitä nyt tulee tapahtumaan, kumpikaan ei uskaltanut sanoa ääneen, että koiruli ehkä joudutaan lopettaan, tai olisi pakko lopettaa.
Pelkäsin... tärisin... itkin koko ajan hiljaa... sisäisesti....Kävin mielessäni jo Ticon poismenonkin, miten sen jälkeen...miten tullaan toimeen ilman meidän rakasta ilopilleriä...mitä sen jälkeen?? kyselin hiljaa mielessäni.. Miksi näin nyt tapahtuu ja juuri jouluna!?

No päästiin aika pian lääkäriin, kun sisälle mentiin, paikalla oli muitakin koiria, isoja ja pieniä koiria, nuoria ja vanhoja koiria, mutta kenenkään koira ei ollut niin kipeä kuin meidän koira, kukaan ei tiennyt, kuinka kipeä oli meidän Tico!
Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon surua mun sydämessäni oli, kukaan ei tiennyt, että itkin koko ajan, siellä sisälläni....pelosta... ja kaipauksestakin jo!!
Kenenkään kanssa en halunnut jutella heidän koiristaan,vaikka oli kuinka nättejä pentujakin, ja kauniita isoja koiria, mutta mun koirani tekee kuolemaa..kukaan ei tiedä sitä, mitä se merkitsee, kun olemme täällä nyt!

Ajattelin jo melkein, että lähden pois, en halua mennä sisälle, sillä pelkäsin niin todella paljon, että joudun luopumaan Ticosta ja siihen en pysty, en pysty antamaan lupaa laittaa sille lopetuspiikkiä, mutta kärsimystäkään en halua sille tuottaa ja nyt se kärsi ihan taatustikin.
Pelotti niin todella paljon...!

Sitten, lääkäri pyysi meidät sisään, mahassa kävi muljahdus, sellanen pelon muljahdus!

Nostin Ticon lääkärin tutkimuspöydälle ja näytin, millanen se on nyt!
Mutta lääkäri pysyi rauhallisena, eikä ollut moksiskaan, sanoi kyllä sen halvauksen nimenkin, että on ihan selvä tapaus, on takaraajojen halvaus, on kurja, mutta siittä hyvä, että siittä melkein kaikki paranee.
Voi mennä kaksi- kolmekin viikkoa, mutta paranee!
Sanoi, että virtsateitten tulehdus on vienyt sen lihakset huonoon kuntoon ja siittä varmaankin tämä nyt on tullut.
Kysyin vielä varmistaakseni, että kuulinko varmasti oikein, että paranee tästä vai??!!
Paranee, sanoi lääkäri!

 Kuulitteko kaikki, lääkäri sanoi, että Tico paranee, se paranee!!!

Kuulemma on kurjaa vähän aikaa, kun pitää kannella aina välillä. ja  sitten kun tulee jalkoihin taas voimaa, niin ei saa antaa hypellä pitkään aikaan.
Toivotteli meille oikein Hyvää Joulua ja lohdutteli ja rohkaisi meitä! Sitten saatiin vielä uusia kipulääkkeitäkin ja kortisoonia pisti Ticon takapuoleen jonkin verran.
Voi että, melkein teki mieleni halata lääkäriä ja kannettava vai, sehän on pieni asia, mitä voin Ticon vuoksi tehdä, että sainkin sen nyt kuitenkin pitää!!
Voi sitä iloa ja riemua, mitä sydämessäni tunsin sillä hetkellä, saan pitää Ticon vielä luonani kuitenkin!!!
Halusin sen koko maailmalle huutaa, että Tico paranee!!

Ja niin aika kului...

Mieli oli välillä maassa, kun jalat vaan pysyivät halvaantuneena ja se näky, kun koira raahautui vaikka väkisinkin, eteiseen, kun sillä alkoi pissahätä olla niin kovana, ettei pystynyt enää pidätteleen. Pissaa tuli koko matkan eteiseen asti, ja sitten piti aina koiruli tietty pestä pissauksen jälkeen.
Koiraa tietty hävettikin sillai pissata sisälle, kun on tottunut asiansa pihalle tekemään.

Mutta nyt sille asialle ei mitään voinut.
Kelattiin matot kaikki rullalle ja laitettiin sanomalehtiä vähän joka paikkaan ja pyyheliinoja.
Meillä oli sellanen joulu, vähän erilainen, kuin muina jouluina.

Aatto iltana sainkin sellasen enkelin, jolla oli kuin meidän Tico sylissään. Enkelistä piirsin sen kortinkin.
Mutta en voinut, kuin itkeä, kun sen näin, tarkoittiko se sitä, että Ticolla on suojelusenkeli, vai että enkeli tulee hakemaan Ticon?
Mutta ajattelin, että joka tapauksessa sitten Ticolla on kummalla tavalla vaan, hyvä olla.
Mutta en saanut enkeliä mielestäni silti pois..

 Se näky, kun koira vetää itseään ja jalkojaan perässä, se on niin raskasta katsottavaa, etten pystynyt siittä edes kuvaa ottamaan.
Takajalat tulevat siellä perässä, kuin kuolleet pötkylät!

Mutta koiruli vain nukkui päivästä toiseen. Pissalle sitä oli ihan mahdotonta koittaakkaan, kun kaatui samantien.
Mutta kova elämänhalu vaan Ticolla oli ja kova sisu. Kun meille tuli vieraita, niin sitä ei mikään pidätellyt, sen oli pakko raahautua vaan toivottaan tervetulleeksi vieraat, ei takajalat ole ollenkaan este, ajatteli Tico varmaan.

28.12 Mies koitti viedä Ticoa ulos pissalle niin, että' laitettiin sellanen aamutakin nauha takapäätä pitämään ylhäällä ja niin koira onnistuikin tekemään pissat ulos ja oli varmaan siittä kovastikkin mielissään.
Mutta kakkaa ei vieläkään ole tullut...mutta seuraavana päivänä taas mentiin samanlaisesti ja Tico oli pikkasen ottanut jo takatassuillaan maahan kiinni ja astunutkin ja nostanut jopa koipensakin, kun pissasi..sitten vielä herkkujuttu, oli kakannut!!
Voiko kakkaamisjuttukin olla näin hyvältä tuntuva asia!?  Mutta ei mikään ihme, oli meinaan sitten kuusi päivää kakkaamatta!
Mutta voi sitä' riemua, kun oli jalkaansa nostanut ja vähän muutaman askeleen horjuen ottanut takajaloillaan...itkettiin oikein ilosta,  eli se paranee sittenkin!!
Se enkeli oli kuin olikin, Ticon suojelusenkeli!
Ja siittä sitten pikkuhiljaa onkin alkanut Ticon toipuminen, nyt jo käydään pienellä lenkillä kolmekin kertaa päivässä. Vielä on askeleet horjuvia ja on kuin lillerin lallerin, kun kävelee, mutta mitä siittä, nyt se on taas oma iloinen, energinen Ticopakkaus ja se on onnellinen, sen näkee.
Ei se haittaa sitä, eikä meitä, vaikka tollaseksi jäisikin, vähän toispuoleiseksi kulkijaksi.
Joskus pyllähtelee pyllylleen, kun kävelee, mutta sekään ei haittaa, se nousee ylös ja jatkaa lyllertämistään eteenpäin taas.
Mutta voi ajan kanssa vielä tulla kävely paremmaksikin.

 Äiti, enkö mä saa hypätä tonne sängylle, mä niin kamalasti tykkäisin...

 En saa vai, voi äitii, anna nyt lupa, pliiiiis!

No, mä makaan sitten tässä sun vieressäsi kylmällä ja kovalla lattialla, nyyh, hi!

 Mutta täällä olohuoneessa onkin sitten niiin pehmeä matto, että tästä mä tykkään.

 Kyllä elämä on sitten ihanaa!

 Varsinkin kun äiti on huomannut, että sovin hyvin

 elokuvatähdeksi.

Koko ajan vaan mua kuvailee, voi tota äitiä!

Jatkoa eiliseen

Siinä sitten Anna ja pikkumies jutustelivat pitkään yöhön, ja tuli aika mennä nukkumaan, Annaa vilutti, mutta pikkumies sanoi, että jään luoksesi nukkumaan, se lämmittää.. Annaa vähän huvitti, sillä miten noin pieni mies voisi mitenkään häntä lämmittää, ennen minä lämmitän häntä, kun otan hänet kämmenelleni nukkumaan.

Siinä sitten kaverukset alkoivat nukkua, ja hetken päästä tuntuikin Annan olo oikein lämpimältä, ei ollutkaan yhtään kylmä enää, ja Anna nukahti samantien.

Pikumies oli kertonut oman tarinansa Annalle, mitä Annan olikin vaikea ymmärtää, sillä pikkumies olikin kuulemma metsän keiju, ja heitä oli täällä metsässä paljonkin. Kukaan ihminen ei ollut koskaan heitä nähnyt, ja siksi saivatkin olla rauhassa, mutta nyt tämä Anna neiti tiesi !

Mutta kauaa ei pikkumies jaksanut miettiä vielä, että miten hän järjestäisi kaiken, ja hänkin nukahti pian.
Hänen nimensä oli muuten Nikke.

Aamu alkoi valjeta, ja Anna raotti silmiään vielä unet silmissään, ja näki samassa pikkuisen siinä kämmenellään edelleen, ja huomasi, että täällähän on oikein lämmintäkin, miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista?
Mutta sitten hän vasta tajusikin, että jos tämä Nikke oli metsän keiju, niin ehkä hän osasikin taikoa tämän majan lämpöiseksi, ja sitä olikin tarkoittanutkin, että hän jää yöksi, lämmittämään minua!

Nikkekin alkoi pian heräillä, kertoi nukkuneensa oikein hyvin, johtuikohan se Annasta, ja Annan kämmenestä?

Mutta sitten Nikke kertoi, että Anna ei voi lähteä kotiin enää koskaan, sillä emme halua joutua vaaraan, että ihmiset saisivat tietää meistä...
Annaa alkoi pelottaa Niken sanat, tottahan hän kotiin haluasi ja piankin!
Mutta enhän minä voi tänne jäädä, en ole keiju, enkä pieni, Anna koitti hädässään kertoa Nikelle huolestaan, mutta Nikke ei kuunnellutkaan vastalauseita, vaan kertoi oman suunnitelmansa, nyt lähdetään kotiin, siis Niken kotiin, ja taiotaan ensin sinut pieneksi!
Mutta Anna vastusteli kauhistuneena, , ei ei, en halua jäädä tänne, vaikka rakastankin metsää ja korpeakin, mutta en halua asua täällä!
Haluan mennä kotiin, ja samalla Anna purskahti itkuun!
Nikke hätääntyi, hän ei voinut sietää, että nainen itki, hän oli heikko naisen itkulle, tuli paha olla hänellekkin, eikä Nikke paha ollut, vaan hän pelkäsi omiensa puolesta.. miten hän olikin kertonut tuolle tytölle kaikki, vaikka kuitenkin Nikke oli määrätty tähän työhön, hoitaa eksyneitä, ja auttaa heitä, mutta ei olisi pitänyt kertoa muista, eikä näyttäytyä ollenkaan, mutta Nikke ei itsekkään tiennyt, miksi näin olikin tehnyt?
Olisi pitänyt vain kertoa, että hän asuu yksin.. mutta tehty mikä tehty, sanottu mikä sanottu!
Mutta Anna oli ollut niin luottavainen ja kiltin oloinen, että hänkin haluasi kertoa itsestään, kun tyttö niin kyseli.
Miten ihmeessä hän nyt tämän asian hoitaisi niin, että olisi hyvä kaikkien kannalta?

Nikke koitti lohdutella Annaa ja kertoi samalla, että mitenkähän hän sitten voisi sinut päästää menemään jos kerrot kaikille meistä, niin ennenpitkää ihmiset löytävät meidät kaikki, ja se olisi meidän kaikkien loppu!
Anna koitti vakuutella, ettei kertoisi kenellekkään, en kertoisi ikinä, ja voisinhan sitten tulla sinuakin vielä uuden kerran katsomaan tänne, olisi kiva tavata vielä toisenkin kerran.
Lupaan pitää salaisuuden itselläni, kautta kiven ja kannon, ja avaimet taivaassa!

Nikkeä alkoi huvittaa Anna vakuuttelut, ja sanoi,että sitten varmasti kautta kiven ja kannon ja avaimet taivaassa!
Ja lupaathan tulla katsomaan minua uudelleenkin, Anna tietenkin lupasi tulla.
mutta sitten hän muisti, ettei hän osaisi kotiin, niin Nikke vastasi siihen, kun laitat silmäsi kiinni, niin olet jo kotipolullasi, ja niin kävi, Anna löysi itsensä kotipolulta lähellä kotiaan, ja ajatteli, että onko hän nähnyt unta vai oliko se totta!?
Mutta samassa hän löysi taskustaan pienen pienen avaimen, joka roikkui narunpätkässä... se oli siis sittenkin totta, ja Nikke oli jättänyt avaimen hänelle, että menisin takaisinkin vielä.. niin sen pitää olla..
Iloisena Anna alkoi juosta kotiin, ja siellä olivat jo vanhemmat aivan poissa tolaltaan, mutta mummi kysyi, että oliko lämmin nukkua?
Anna katsoi mummiin, ja ihmetteli mummin sanoja, ihan kuin mummi olisi tietänyt jotain... Onkohan mummikin joskus tavannut keijun?
Sitä hän ei koskaan saanut tietää, mutta uskoi siihen, että heillä mummin kanssa oli sama salaisuus säilytettävänä!
Niin päivät ja viikot kuluivat, kuukaudet ja vuodetkin, ja Anna käy edelleen korvessa tekemässä retkiään, ja aina hänellä on lämmin nukkua, ja mikä kaikkein ihaninta, hän saa tavata myös muitakin keijuja, keijuvauvojakin, ne vasta pieniä ovatkin!
Ystävyys ja salaisuus säilyy koko Annan elämän ajan, ja Anna tuntee olevansa maailman rikkain ihminen, kun hänellä on niin ihania ystäviä, ja hänellä on etuoikeus käydä heitä tapaamassa.

Niin Anna sitten kirjoittaakin tästä kaikesta satukirjan lapsille, hän haluaa jakaa tämän ihanan tunteen muittenkin kanssa, ja näin niitä keijuja on meillä kaikilla, ja salaisuus silti pysyy!
Että muista, kun menet metsään, niin katso tarkasti, ettet vain sotke keijua!

Pikkanen mies

Olipa kerran niin pieni mies, ettei sitä ihmis silmäkään nähnyt, muutoin kuin suurennuslasin läpi katsoen!
No,, mies eleli rauhassa omassa paikassaan metsässä, eikä häntä osattu häiritä, kun kukaan ei tiennytkään hänen olemassa oloaankaan..
Kerran syksyllä... raikkaana syysaamuna...
Eräs nainen, nimeltään Anna, lähti astelemaan eräänä pakkas aamuna lenkkipolulleen, ja ihmeesti tulikin maasta usvaa, ajtteli Anna, että ompa ollutkin kova pakkanen yöllä!
Niin jatkoi Anna matkaansa, ja jostain kuului käen kukuntaa, Anna pysähtyi kuuntelemaan.. yksi, kaksi, kolme, neljä.. viisi..... sitten ei mitään enää... mitähän kirjoissa sanotaan, jos käki kukkuu viisi kertaa vaan, onkohan se joku , että sen verran elää enää, en tiiä..

Mutta matka jatkui Annalla,, käenkukkumisen jälkeen, eli tuli korpeakin jo vastaan, että anna mietti,
uskaltaakohan tuonne lainkaan mennä?

Mutta niin vaan kävi, että Anna meni, ja käveli sinne korpeen yksin ja rohkeana...

Hän käveli ja käveli, aina vaan käveli, ja lopulta tuli harjanteen päälle, ja katseli ympärilleen, eikä yhtään tiennyt, missä hän olikaan, eli hän oli kuin olikin eksynyt!!

No ei hätää, hän koitti itseään rauhoitella,, ja ajatteli järkevästi , hänellä oli ruokaa ainakin yhdeksi päivää, kun evästä oli mukana, mitä aina retkillä pitääkin olla! ja jos hän sen puolittaa, niin on kahdeksikin päivää, mutta vettä kuitenkaan ei ollut paljoakaan, mutta hän ajatteli, että löytäsi jonkun puron, mistä voisi vettä saada pulloonsa.
No, ilta hämärtyi, eikä vieläkään mitään ääntäkään kenestäkää muista ihmisistä, eikä tietoakaan, että missä hän sitten olisi tällä hetkellä? No, hätä ei lue lakia, hänen piti saada jonkinlainen yöpymispaikka aikaiseksi. Joku suoja piti tehä, , alle piti saada jotain kuivaa, ja sellasta, ettei hämähäkit ja käärmet ensiksi sinne hyppää!
Samalla hän muisti, että oli mukana repussa sellanen alusta, mikä oli tarkoitettu telttaan, mutta mummi oli pakannut sen hänen reppuunsa mukaan, ja mikä ihanaa, että mummi olikin pakottanut ottamaan sen mukaansa ! sehän oli kuin tehty justiinsa nytten tähän pohjalle, ja ison kuusen juuressa olikin hetken päästä pieni maja, missä tunnelmaa teki lyhty, jonka hän jostain syystä oli mukaansa ottanut, , no ei turhaan nytten varmaan ollutkaan!

Sitten saapui pikkuhiljaa pimeys metsään, ja Annaa alkoi pelottaan tosi paljon, hän oli "teltassaan" hiljaa ja kuunteli, kuului huuhkajan ääni, mutta muuten olikin hiljaista, niin hiljaista, että pelotti!
Mitä pitää nyt tehä, kun pelottaa ihan kamalasti Anna ajatteli, pitää rukoilla Taivaan Isää, että pelastaisi mut, ja johdattaisi mut takaisin kotiin!

Siinä sitten rukouksen kesken, kuuli anna jotain ihme mölinää, ja pulputusta, mistä se tuli??

Anna kuunteli ja kuunteli, ettei korvanlehtikään liikkunut, ja kuin kuulisikin, jotain sanoja, että olen,,, tässä täällä!
Älä sotke minua!!

Kuka puhui? mitä missä,, Anna melkein jo huusi apua, mutta mitä se täällä korvessa auttaisi, vaikka huutaisi päänsä puhki ja korvansa punaisiksi!
Anna kuunteli vielä hiljaa, ja nyt hän kuuli sen äänen taas, mutta se olikin niin tosi pieni ääni, että justiinsa hän sen kuuli, ja siinä samassa joku hyppäsi hänen kätensä päälle.. tuntui kutina kämmenellä...
Ja siinä se istui, pikkumies, hänen kämmenellään, pelokkaan näköisenä! Se oli niiin tosi pieni, että Anna juuri ja juuri sen näki hyvillä silmillään kuitenkin!
Eikä Anna osannut edes pelätä, kun mies olikin niin pikkanen!
Siinä sitten jutustelivat keskenään ja kertoivat toisilleen omasta elämästään, ja ..
Anna kertoi hänelle tarinansa, että miten oli tänne korpeen joutunut,
(omasta halustaan) tutustua metsiin ja korpiinkin, mutta nyt ei osannutkan takaisin kotiin.
No, pikkumies sitten kertoi oman tarinansa Annalle, joka onkin stten oma tarinansa , joka kerrotaan toisella kertaa, , eli jatkuuu seuraavalla kerralla......(pääseekö anna kotin takaisin, vai haluaakohan enää mennäkkään?)