Mitä on vieläkin kova ikävä, Aku oli meillä vuodesta -80 lähtien aina tonne vuoteen -93 asti.
Sitten siltä halvaantui takajalat melkein kokonaan, ei päässyt minnekkään enää, niin se oli silloin pakko lopettaa, ja kun eläinlääkäri meille tuli, niin ei edes koittanut nousta ylös, mitä yleensä teki, ja nousikin vaivalloisesti aina, kun joku tuli, mutta kun eläinlääkäri tuli, ei hiiskahtanutkaan, niinkuin olisi tiennyt kohtalonsa, ja halunnutkin sitä ehkä...
Mutta se oli sydäntä raastavaa, kun hän lähti meiltä pois, olin koko ajan vierellä ja silitin ja puhuin hänelle, ja koira nukkui rauhallisesti pois, ei enää ollut kipuja.
Aku oli tosi viisas koira!
Meille sinä aikana syntyi keskimmäinen lapsemme, ja hän otti tehtäväkseen suojella poikaa .
Kun laitoin pojan nukkuun pihalle vaunuihin, niin Aku makasi vaunujen vieressä ja vahti!
Ei lähtenyt minnekkään, vaan oli niin kauan siinä, kun hain pojan sisään.
Tulen aina kaipaamaan tätä koiraa, sitä on kova ikävä!
Olihan meillä tipsukin vähän aikaa, mutta se meni vanhemmalle pojalle, mutta sekin on jo kuollut, mutta sitäkin kuitenkin tulee ikävä, se oli myös tosi kiltti koira!
Tämä poika oli silloin koulussa, kun eläinlääkäri kävi meillä, ja oli pojalle kova paikka luopua tästä koirasta, mutta ymmärsi kuitenkin sitten, ettei me voida muuta enää, kun ei käveleen päässyt.
Otin pojalle Akusta karvatupsun muistoksi, ja ne on hänellä vieläkin muistoina jossain purkissa, missä on jotain muitakin muistoja Akusta, meidän ihanasta ja viisaasta koirastamme!