Mä tykkäsin lapsena
vihreistä omenista, aina vihreistä, en koskaan punaisista.
Vihreitten vuoksi piti mennä jopa omenavarkaisiin. Sillä ne olivat niin tosi hyviä!
Oli jo marraskuun puoliväli, ja omenat roikkuivat puussa vielä tiiviisti, mutta tietty paleltuneina jo kuitenkin.
Mutta mepä päätettiin kavereitten kanssa, että nyt me uhmataan vaaraa, ja mennään hakeen edes muutama omppu.
Mutta sitä meidän ei ehkä olisi pitänyt tehdä!
Oli jo pimeää, kuu paistoi taivaalla pelottavasti puiden lomitse.
Täti, joka omppupuun omisti, ei ollut mikään lapsirakas vaan
lapsi vihollinen!
Hän oli kyllä kylän kuulu lapsivihaaja. Ja me tiedettiin kyllä sekin, mutta mentävä oli...Ajateltiin, ettei hän niitä nyt enää itse huolikkaan, kun siellä puussa vielä roikkuivat.
Talo näkyi ja se omenapuu, missä niitä vihreitä omppuja oli ...mutta miksi siellä olikin niin pelottavan näköistä...?
Sinne kuitenkin oli uskallettava mennä, kerran sovittu oli. Mutta todella pelottavin tuntein ja sydän jännityksestä pomppoillen!
Hiljaa… askel, askeleelta siirryttiin hänen omenapuunsa
varjoon, mihin silloiset harvat lamput antoivat valonkajoa vähäsen…Niin
pelottavasti kuitenkin, sillä meitä ei saanut kukaan nähdä, eikä ainaskaan se täti!
Mutta porukka veti mukaansa, en voinut heitä pettää, tää oli yhteinen päätös, ja mentävä oli!
Mutta kuinka kaikki näytti nyt niin kamalalta, heinilläkin oli ainakin sata kättä, jotka kurottivat meitä pitkillä karvaisilla sormillaan!
Lopulta kuitenkin jokainen alkoi hiiren hiljaan keräämään puusta omppuja taskuihinsa. Mutta montaa ei ehditty ottaa, kun ovelta alkoi kuulua kolinaa ja pauketta!!!
Näimme häivähdyksen
naisesta, joka oli niin tuiman näköinen ja huusi kuin palosireeni!
Sydän hypähti kurkkuumme, ja silloin saatiin jalat allemme!
Oli jo pikkasen jäätä tien pinnalla, ja mummo ottikin
kelkkansa! Jolla hän sitten pääsikin todella kovaa!
Tätä me ei oltu otettu huomioon lainkaan, että täti pääsisi
noin kovaa!
Siis, pakoon! Huuiii! Meitä vietiin kuin pieniä menninkäisiä
peikolta pakoon, pian, pian!
Mä itkin jo alkumetreillä ja vauhtikin siittä hiljentyi...tuntui kuin tukehtuisin!
Itkin ja huusin muita!
Mutta muut menivät ja mun oli mentävä perässä yhtälujaa kuin
muutkin!
Aina kun katsoin taakseni, hän oli lähempänä!
Äitiiiii, huusin jo äitiäkin apuun!
Mutta muori ei meinannutkaan antaa peräksi! Mentiin vaikka
minne, niin mummu oli aina perässämme kuin hirmu!
Mua alkoikin oikeesti tosi paljon pelottaan, että mitä tulikin tehtyä ,
olisin vaan pysynyt poissa sieltä’..!
Mutta nyt oli tosi kyseessä, se huusi peräämme, että
soittaa poliisit ja kutsuu kotiinne, hän tuntee meidät jokaisen nimeltä!
Hänen sanansa sai mut pelkäämään entistä enemmän ja tuntui, että kuukin putoaa päällemme, ei ei !
Meillä oli kyllä todella tuskaset hetket! Mentiin niin lujaa kuin kintuistamme päästiin, ja aina mummeli oli perässämme ja huusi kovalla ja vihaisella äänellään!
Lopulta löydettiin pakotie, minne täti ei kelkkoineen päässyt.
Itkin tietty, kuin hyeena, polveenkin sattui, varmaan meni sukat rikki!
Äiti olisi vihainen, voi miksi mentiinkään sinne, miksi, miksi??
Sitten mua alkoi pelottaan mennä kotiinkaan, jos täti olisikin siellä tai jos siellä odottaisikin jo poliisit!. Jos mä joutuisinkin vankilaan!!
Mutta ei äiti anna mua viedä, eikä isäkään..
Mä sanon isälle, että puolustaa mua.Ihan taatusti se pitää huolta, ettei mua viedä vankilaan!
Voi äitiiii!
Ja kaikki tää...
Vihreän omenan tähden!
