MUISTOJA ISÄSTÄNI

Tämä kivikko kasvi on tullut mun kotooni, eli isän istuttamia joskus aikoinaan.

Nämä on oikeestaan isästäni muistoja!

Silloin kun lapsi kuitenkin vielä olin, muutettin uuteen kotiimme, niin isä teki sinne kauniin puutarhan!

Kukat on kauniita, ja sen isä tiesikin, jo tätä valitessaan.

Meiän isä oli sellanen puutarhaihminen oikein,
siellä hän vietti kaiken vapaaaikansa.
Talvet katselivat äidin kanssa, tilauslehtiä, mistä sai tilata uusia kukkien sipuleita.
Isä varsinkin oli innoissaan!

Niitä sipuleita sitten esikasvattelivat, ja sitten taas puutarhaan istutteli. Ja puutarha olikin sitten tosi kaunis!
Kurja vaan, kun mulla ei varmaan niin ole pelkästään puutarhasta otettuja kuvia, kun eihän silloin, kun mäkin ihan nuori olin, niin mistään ymmärtänyt jostain puutarhasta kuvaa ottaa kunnollista.
Mutta pitää noita vanhoja valokuvia vielä mennä läpi, jos vaikka jotain löytäisi.

Isä teki sinne sellasen vesilammikonkin , minne sitten vesikasveja istutteli, muistan vielä, kun uimalla sukellettiin sinne lampeen lumpeenkukkia ja rentukoitakin.
Sitten isä ja äiti vielä ostivatkin sinne joukkoon jotain kauniita vesikasveja.
Ja se lammikko oli kaunis, isä piti siittä huolen, että yhtään rikkaruohoa ei sinne sopinut!

Tämäkin kasvoi siinä lammen vierellä!



Puutarhassa olikin kauniita kasveja, haettiin oikein sellaselta paikalta, missä osattiin neuvoa kaikki kasvit ja lajit, että mikä mihinkin sopii, ja miten pitää kasvattaa.
Ne asiat olivat isälle ja äidille silloin tosi tärkeitä asioita, varsinkin isälle.

Mutta kauaa ei isä kuitenkaan saanut puutarhaansa pitää,
sillä häneen iski se kamala tauti, eli syöpä!
Sitä muutamia vuosia sairasteli ja hoidoissa kävi,
ja leikattiin toinen keuhkokin pois.
Ei ollut tupakasta, vaan työpaikalta oli saanut syöpää aiheuttavaa ainetta sisuksiinsa,
eli jotain myrkkyä.
Mutta koskaan ei mitään korvauksia sieltä saanut,
eikä osattu silloin edes hakea,
suru meidät silloin valtasi kaikki.
Eikä isän kuoleman jälkeen millään sellasella enää ollut mitään merkitystäkään enää,
isää ei rahalla takaisin saatu,
eli jätettiin koko asia siihen.






Muistan ikuisesti isän viimeisen lähdön kotoaan pois.
Olin keskimmäisen poikani kanssa silloin käymässä kotona, kun isä aamulla lähti Turkuun hoitoihin.
Muistan ikuisesti, kun isä sanoi mulle, että hän ei enää takaisin tule, että katso hänen kättään.
Katsoin, ja se oli möttejä täynnä!
Eli syöpää oli joka paikassa silloin sitten jo.
Mutta nuori kun olin, en sittenkään halunnut sitä uskoa, että isä kuolisi, ei ei ei hän kuole!





Ja vielä viimeseen asti uskoin, ettei isä kuole!
Se oli meille raskasta aikaa kaikille, kun isä sairasti vakavasti. Me käytiin monta aikaa päivittäin, Turussa, eli melkein puolentoista tunnin ajo sinne aina, talvi kun oli. Ja sitten taas takaisin.
Sitten monennenko kerran käynnin jälkeen, isä vaan hiipui pois, isä kuoli!

Mitä oli meidän kaikkien vaikea käsittää kaikesta huolimatta, ettei isä enää tulee kotiin!
Että isä nyt menee sinne Niemenmäkeen, mitä niin monta kertaa mullekkin jutteli, ettei hän enää kauaa elä, mutta nuori kun olin, en ymmärtänyt, tai en halunnut uskoa koko asiaa!!
Mun olisi pitänyt isänkin kanssa osata jutella kuolemasta, ja siittä kaikesta, mitä isä tunsi.
Hänellä oli varmaan kamala pelko ja suru, että joutuu meidät jättämään.
Ja yksin kuolema jo tuottaa monelle pelkoa!
Isä oli vasta 57 vuotias, kun hän kuoli!
Mutta Isä kuoli pois, ja ikävä on vieläkin!
Onneksi sain olla isän vierellä, kun hän lähti pois, lähti rauhallisesti, ilman kipuja.
Vain huokaus, ja isä oli pois!
Isä oli mun ikäinen kun kesäkuussa täytän sen 57!
Ja mulla edelleen on niin ikävä isää joskus, että itku tulee väkisinkin!
Muistan vaan siittä ajasta, kun lähettiin pois sieltä niin pyörryin varmaan hissiin, tai en ainakaan muista siittä mitään, kaikki oli kauheeta,, kaikki oli sellasta, ettei sitä voinut uskoa, kaikki olisi olllut kuin unta vaan!
Kunhan se olisikin ollut unta vaan!
Mutta useesti tuntuu, että isän kukatkin itkee, kun sataa vettä!

Niilläkin on isää ikävä!