Jatkoa eiliseen

Siinä sitten Anna ja pikkumies jutustelivat pitkään yöhön, ja tuli aika mennä nukkumaan, Annaa vilutti, mutta pikkumies sanoi, että jään luoksesi nukkumaan, se lämmittää.. Annaa vähän huvitti, sillä miten noin pieni mies voisi mitenkään häntä lämmittää, ennen minä lämmitän häntä, kun otan hänet kämmenelleni nukkumaan.

Siinä sitten kaverukset alkoivat nukkua, ja hetken päästä tuntuikin Annan olo oikein lämpimältä, ei ollutkaan yhtään kylmä enää, ja Anna nukahti samantien.

Pikumies oli kertonut oman tarinansa Annalle, mitä Annan olikin vaikea ymmärtää, sillä pikkumies olikin kuulemma metsän keiju, ja heitä oli täällä metsässä paljonkin. Kukaan ihminen ei ollut koskaan heitä nähnyt, ja siksi saivatkin olla rauhassa, mutta nyt tämä Anna neiti tiesi !

Mutta kauaa ei pikkumies jaksanut miettiä vielä, että miten hän järjestäisi kaiken, ja hänkin nukahti pian.
Hänen nimensä oli muuten Nikke.

Aamu alkoi valjeta, ja Anna raotti silmiään vielä unet silmissään, ja näki samassa pikkuisen siinä kämmenellään edelleen, ja huomasi, että täällähän on oikein lämmintäkin, miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista?
Mutta sitten hän vasta tajusikin, että jos tämä Nikke oli metsän keiju, niin ehkä hän osasikin taikoa tämän majan lämpöiseksi, ja sitä olikin tarkoittanutkin, että hän jää yöksi, lämmittämään minua!

Nikkekin alkoi pian heräillä, kertoi nukkuneensa oikein hyvin, johtuikohan se Annasta, ja Annan kämmenestä?

Mutta sitten Nikke kertoi, että Anna ei voi lähteä kotiin enää koskaan, sillä emme halua joutua vaaraan, että ihmiset saisivat tietää meistä...
Annaa alkoi pelottaa Niken sanat, tottahan hän kotiin haluasi ja piankin!
Mutta enhän minä voi tänne jäädä, en ole keiju, enkä pieni, Anna koitti hädässään kertoa Nikelle huolestaan, mutta Nikke ei kuunnellutkaan vastalauseita, vaan kertoi oman suunnitelmansa, nyt lähdetään kotiin, siis Niken kotiin, ja taiotaan ensin sinut pieneksi!
Mutta Anna vastusteli kauhistuneena, , ei ei, en halua jäädä tänne, vaikka rakastankin metsää ja korpeakin, mutta en halua asua täällä!
Haluan mennä kotiin, ja samalla Anna purskahti itkuun!
Nikke hätääntyi, hän ei voinut sietää, että nainen itki, hän oli heikko naisen itkulle, tuli paha olla hänellekkin, eikä Nikke paha ollut, vaan hän pelkäsi omiensa puolesta.. miten hän olikin kertonut tuolle tytölle kaikki, vaikka kuitenkin Nikke oli määrätty tähän työhön, hoitaa eksyneitä, ja auttaa heitä, mutta ei olisi pitänyt kertoa muista, eikä näyttäytyä ollenkaan, mutta Nikke ei itsekkään tiennyt, miksi näin olikin tehnyt?
Olisi pitänyt vain kertoa, että hän asuu yksin.. mutta tehty mikä tehty, sanottu mikä sanottu!
Mutta Anna oli ollut niin luottavainen ja kiltin oloinen, että hänkin haluasi kertoa itsestään, kun tyttö niin kyseli.
Miten ihmeessä hän nyt tämän asian hoitaisi niin, että olisi hyvä kaikkien kannalta?

Nikke koitti lohdutella Annaa ja kertoi samalla, että mitenkähän hän sitten voisi sinut päästää menemään jos kerrot kaikille meistä, niin ennenpitkää ihmiset löytävät meidät kaikki, ja se olisi meidän kaikkien loppu!
Anna koitti vakuutella, ettei kertoisi kenellekkään, en kertoisi ikinä, ja voisinhan sitten tulla sinuakin vielä uuden kerran katsomaan tänne, olisi kiva tavata vielä toisenkin kerran.
Lupaan pitää salaisuuden itselläni, kautta kiven ja kannon, ja avaimet taivaassa!

Nikkeä alkoi huvittaa Anna vakuuttelut, ja sanoi,että sitten varmasti kautta kiven ja kannon ja avaimet taivaassa!
Ja lupaathan tulla katsomaan minua uudelleenkin, Anna tietenkin lupasi tulla.
mutta sitten hän muisti, ettei hän osaisi kotiin, niin Nikke vastasi siihen, kun laitat silmäsi kiinni, niin olet jo kotipolullasi, ja niin kävi, Anna löysi itsensä kotipolulta lähellä kotiaan, ja ajatteli, että onko hän nähnyt unta vai oliko se totta!?
Mutta samassa hän löysi taskustaan pienen pienen avaimen, joka roikkui narunpätkässä... se oli siis sittenkin totta, ja Nikke oli jättänyt avaimen hänelle, että menisin takaisinkin vielä.. niin sen pitää olla..
Iloisena Anna alkoi juosta kotiin, ja siellä olivat jo vanhemmat aivan poissa tolaltaan, mutta mummi kysyi, että oliko lämmin nukkua?
Anna katsoi mummiin, ja ihmetteli mummin sanoja, ihan kuin mummi olisi tietänyt jotain... Onkohan mummikin joskus tavannut keijun?
Sitä hän ei koskaan saanut tietää, mutta uskoi siihen, että heillä mummin kanssa oli sama salaisuus säilytettävänä!
Niin päivät ja viikot kuluivat, kuukaudet ja vuodetkin, ja Anna käy edelleen korvessa tekemässä retkiään, ja aina hänellä on lämmin nukkua, ja mikä kaikkein ihaninta, hän saa tavata myös muitakin keijuja, keijuvauvojakin, ne vasta pieniä ovatkin!
Ystävyys ja salaisuus säilyy koko Annan elämän ajan, ja Anna tuntee olevansa maailman rikkain ihminen, kun hänellä on niin ihania ystäviä, ja hänellä on etuoikeus käydä heitä tapaamassa.

Niin Anna sitten kirjoittaakin tästä kaikesta satukirjan lapsille, hän haluaa jakaa tämän ihanan tunteen muittenkin kanssa, ja näin niitä keijuja on meillä kaikilla, ja salaisuus silti pysyy!
Että muista, kun menet metsään, niin katso tarkasti, ettet vain sotke keijua!