Vielä lapsuusmaisemissa

Mutta istutaan hetkeksi, Klikkaa kuvia, saat isommiksi jos haluat.

Löysin vielä jotain kaunistakin

Apilankukka ja vesihelmet!

Melkein kuin timantti!

Tässä me lapset usein kateltiin,(ei ihan näin lähelle uskallettu) kun tukit ja vesi tulivat vauhdilla ruuhta pitkin, kova kolina ja paukahtelu vain kuului!

Nyt kasvaa ruohoa koko ruuhipahainen jo, voi niitä aikoja!

Tota pitkin me usein kokeiltiin, että kuka pitemmälle uskaltaa kiivetä, silloin kun viikonloppuisin oli miehet pois tukkihommista, niin luukut oli kiinni, mutta joskus siittä päästettiin ihan pelkkää vettäkin, eikä siinä kovin kauaa mennyt, kun luukku aukesi, ja vesi alkoi ryöpytä pihalle. Että olisi siinä kyllä meilläkin ollut selkäsaunan paikka kyllä, jos äiti vaan olisi tiennyt!

Tuosta suustaan se sylki ne tukit ja vesimäärän kuohuna pihalle maailmalle meneväksi!

Tukit lentelivät välillä korkeallekkin, kun, kovalla vauhdilla ruuhen päästä tulivat, oli se aika kolinaa ja menoa! Ei ihme, että äiti aina kielsi meitä menemästä lähelle voimalaitosta, mutta mentiinhän me kuitenkin, mitä meille nyt sitten olisi tapahtunut??

Kyllä meilläkin oli varmaan monta suojelusenkeliä matkallamme!

Mutta sitä olen monesti miettinyt, kun silloin kerran joku ihminen päätti ottaa hengen itseltään, niin hyppäsi tukkiruuheen, ja sinne meni mies ja tukit yhtäaikaa, tietenkin luultiin, että hän hukkui, ja naarattiinkin, mutta ei löydetty, ei niin, ei löydetty sieltä joesta, kun tämä samainen mies istuikin kalliolla toisella puolen jokea, ja katseli naarausta.

Myöhemmin sitten onnistuneesti jälkeen päin kokeili hirttäytymistä, siinä onnistuenkin sitten.

Mutta oli kyllä ihme, ettei hukkunut siinä menossa, sillä se vesi tuli sieltä kovalla vauhdilla, ja sekin oli ihme, etteivät ne tukit häntä teilanneet vallan tohjoksi!?

Surullista, mutta totta, tällaista siellä nykyään on, siellä rannassa on sellanen paikka, missä nuoret kokoontuu usein viikonloppuisin, ja tässä kuvassa on joki sylkenyt rannalle sinne kuulumattomat pahvit ja pakkaukset, että tässä vähän näkee, mitä siellä rannalla tehdään.

Surullista, ja miten nuorenakin vielä, täysin lapsia kaikki vielä!

Kivetkin ovat saaneet uuden värin, joku taidemaalari varmaan innoissaan on maalannut tämänkin!

Polku kulkee siellä rantaviivaa pitkin, on kiva siellä kävellä ja muistella menneitä asioita lapsuudesta!

LÄHDIN LOPULTAKIN 20.10.-08

Rakas puroni oli vielä siellä...
ja kuohusikin vielä!
Siellä äidin rakkaan ovi, vasemmalla puolella, siittä olen monet kerrat mennyt sisään äitiä katsomaan...

Otin polkuyöräni, laitoin peffan alle sopivan lämpimän satulanlämmittimen, ettei vaan tule mitään virtsarakontulehdusta, sillä se on inhoittava juttu!
No, kuitenkin sitten lähin sillä pyörällä polkemaan eteenpäin, ja se suuntasi tietenkin lapsuuden aikaisiin maisemiin, sinne mun purolleni, missä aina niitä majoja rakenneltiin, ja sinne lähelle äidin viimeistä asuntoa. Jouduin siis äitini entisen asunnonkin ohittaan, mitä en ole uskaltanut tehdä tätä ennen, en edes ole halunnut katsoa sinne päinkään,, mutta nyt katsoin pitkään, otin kuvankin, nyt kohtasin pelkoni, halusin sen tehdä, koska en pääse äidin kuolemasta millään ylitse, on jotain pakko tehdä!
Ja itkinkin siellä , kun olin yksin. Muistot tuli väkisinkin mieleeni, niin lähelle... kun näin oven, mistä niin monen monta kertaa olin kulkenut äidin luokse, ja mistä äiti rakas viimekerran vietiin pois, eikä koskaan enää palaa... koskaan en voi enää siittä ovesta sisään mennä, ja tavata äitiäni!!
Kaikki muistot tuli taas niin elävänä mieleeni, että en voinut siellä yksinäisyydessäni, muutakuin itkeä, ja toivoa, ettei mua ketään näe!
Nytkin, kun tätä kirjoitan, tuntuu vaikealta kirjoittaa, mutta pakotan itseni nyt läpikäymään kaikki uudelleen, mun on päästävä tästä tuskasta eroon, äidillä on hyvä olla, tiedän sen, mutta mulla on niin kamala ikävä häntä!
Ja anteeksi , kun puran itseeni täällä, mutta uskon, että olette ystäviäni, ketä tätä lukevatkin, niin ajattelin, että tämäkin mua helpottaisi kuitenkin, kun saisin puhua tästä kaikesta!