ja kuohusikin vielä!
Siellä äidin rakkaan ovi, vasemmalla puolella, siittä olen monet kerrat mennyt sisään äitiä katsomaan...
Otin polkuyöräni, laitoin peffan alle sopivan lämpimän satulanlämmittimen, ettei vaan tule mitään virtsarakontulehdusta, sillä se on inhoittava juttu!
No, kuitenkin sitten lähin sillä pyörällä polkemaan eteenpäin, ja se suuntasi tietenkin lapsuuden aikaisiin maisemiin, sinne mun purolleni, missä aina niitä majoja rakenneltiin, ja sinne lähelle äidin viimeistä asuntoa. Jouduin siis äitini entisen asunnonkin ohittaan, mitä en ole uskaltanut tehdä tätä ennen, en edes ole halunnut katsoa sinne päinkään,, mutta nyt katsoin pitkään, otin kuvankin, nyt kohtasin pelkoni, halusin sen tehdä, koska en pääse äidin kuolemasta millään ylitse, on jotain pakko tehdä!
Ja itkinkin siellä , kun olin yksin. Muistot tuli väkisinkin mieleeni, niin lähelle... kun näin oven, mistä niin monen monta kertaa olin kulkenut äidin luokse, ja mistä äiti rakas viimekerran vietiin pois, eikä koskaan enää palaa... koskaan en voi enää siittä ovesta sisään mennä, ja tavata äitiäni!!
Kaikki muistot tuli taas niin elävänä mieleeni, että en voinut siellä yksinäisyydessäni, muutakuin itkeä, ja toivoa, ettei mua ketään näe!
Nytkin, kun tätä kirjoitan, tuntuu vaikealta kirjoittaa, mutta pakotan itseni nyt läpikäymään kaikki uudelleen, mun on päästävä tästä tuskasta eroon, äidillä on hyvä olla, tiedän sen, mutta mulla on niin kamala ikävä häntä!
Ja anteeksi , kun puran itseeni täällä, mutta uskon, että olette ystäviäni, ketä tätä lukevatkin, niin ajattelin, että tämäkin mua helpottaisi kuitenkin, kun saisin puhua tästä kaikesta!
No, kuitenkin sitten lähin sillä pyörällä polkemaan eteenpäin, ja se suuntasi tietenkin lapsuuden aikaisiin maisemiin, sinne mun purolleni, missä aina niitä majoja rakenneltiin, ja sinne lähelle äidin viimeistä asuntoa. Jouduin siis äitini entisen asunnonkin ohittaan, mitä en ole uskaltanut tehdä tätä ennen, en edes ole halunnut katsoa sinne päinkään,, mutta nyt katsoin pitkään, otin kuvankin, nyt kohtasin pelkoni, halusin sen tehdä, koska en pääse äidin kuolemasta millään ylitse, on jotain pakko tehdä!
Ja itkinkin siellä , kun olin yksin. Muistot tuli väkisinkin mieleeni, niin lähelle... kun näin oven, mistä niin monen monta kertaa olin kulkenut äidin luokse, ja mistä äiti rakas viimekerran vietiin pois, eikä koskaan enää palaa... koskaan en voi enää siittä ovesta sisään mennä, ja tavata äitiäni!!
Kaikki muistot tuli taas niin elävänä mieleeni, että en voinut siellä yksinäisyydessäni, muutakuin itkeä, ja toivoa, ettei mua ketään näe!
Nytkin, kun tätä kirjoitan, tuntuu vaikealta kirjoittaa, mutta pakotan itseni nyt läpikäymään kaikki uudelleen, mun on päästävä tästä tuskasta eroon, äidillä on hyvä olla, tiedän sen, mutta mulla on niin kamala ikävä häntä!
Ja anteeksi , kun puran itseeni täällä, mutta uskon, että olette ystäviäni, ketä tätä lukevatkin, niin ajattelin, että tämäkin mua helpottaisi kuitenkin, kun saisin puhua tästä kaikesta!
Suru on surtava, käytävä läpi, vaikka se tie on raskas ja välillä hyvinkin lohduton. Joskus surutyö vie paljonkin aikaa. Uskon, että asioiden kirjoittaminen ja kertominen auttaa ja varmasti me kaikki mielellämme tuemme ja autamme sen minkä voimme, ei Sinun tarvitse anteeksi pyydellä. Jaksatko varmasti yksin kohdata nuo asiat? Tuntuu surulliselta ajatella Sinua yksin siellä äidin viimeisen kodin luona itkemässä...
VastaaPoistaVoimia ja halaus!
Nana on aivan oikeassa, se auttaa kun kerrot meille ja käsittelet asiaa. Minulle oli isän lähteminen ensin yhtä vaikeaa, mutta nyt olen nähnyt niin monta, jotka ovat joutuneet makaamaan jossain laitoksessa halvaantuneena ja puhumattomana vuosikausia, niin ajattelen, että oli isälle siunaus, että hän pääsi pois nopeasti. Isä oli niin touhukas, että olisi ollut hänelle aivan kauheaa maata jossain, ja sitä hän pelkäsiksin.
VastaaPoistaSinun äitisi jo toivoi pois pääsyä, sekin lohduttaa sinua. Ja se, että teit kaikkesi häntä auttaaksesi.
Ihana tuo lapsuudenpurosi, aivan kuin minun. Hienot kuvat.
nana:
VastaaPoistaTiedän sen, että suru on surtava, mutta olen surrut, ja olen kirjoittanut ja vaikka mitä, mutta se ei tahdo minusta irrottaa otettaan, aina lähden alkumetreiltä alkuun, mutta periksi en aio antaa...
Mieheeni niitä sitten puran, ne pahemmat surut!
Kiitos sulle sanoistasi, ja haleista.
leijonainen:
Niin minäkin olen monesti ajatellut, ettei äitikään olisi halunnut minnekkään terveyskeskukseen jäädä makaan suu avonaisena, ei ikinä!
Tiedän, että äiti halusi kuolla, mutta mä en vaan jotenkin sitä hyväksy, joku siinä on mulle sellasta, mitä en saa unohdettua ja hyväksyttyä.. Itse olen ajatellut, että kun löysin äitin, niin ehkä sekin jotenkin vaikuttaa, kun en tahdo siittä hetkestä irti pääseen.. mutta toivon, että aika auttaa...
Ja kai sekin vähän vaikuttaa, kun olen luonteeltani sellanen itkutiisku ollut aina, liian herkkä, aina tunteet pinnalla!
Mutta kiitos sulekkin leijonainen!
Suru on vaan surtava ja me jokainen työstämme sitä erilailla ja käymme sitä läpi. Toiset haluavat ja osaavat sen käydä läpi heti tuoreeltaan ja toiset tarttee aikaa. Pura ja kirjottele, jos sillai osaat asiaa käsitellä.
VastaaPoistaIte oon joskus miettiny, että miten kestän sen sitten kun joudun luopumaan omista vanhemmistani.. no, kaipa mulle annetaan siihen voimia.. tai joku enneuni, että ehdin työstää asiaa mielessäni.. oon nähny semmosia...
mummo:
VastaaPoistaSiinä olet oikeassa, että se suru on surtava jotenkin, ja toinen tekee sen erilaisesti, kuin toinen.
Se on kova paikka, kun vanhemmat kuolee, jos on ollut lämpimät välit, niinkuin mulla oli aina äitiini. Tietenkin isäänikin, mutta siittä on jo kauan aikaa, kun isä kuoli, että enää ei ole kuin ikävä, se ei varmaan koskaan lähdekkään.
Mutta vaikka silloin kun isäkin kuoli, me kaikki tiesimme, ettei isä kauaa enää ole täällä meidän kanssamme,hän sairasti syöpää monta aikaa, mutta silti ei siihen kuolemaan koskaan ole valmis, silloin kun se tulee.