Mies sanoi mulle kotona, että ihan turhaan lähet sinne rämpimään.
Mutta mä halusin mennä kuvaamaan, enkä uskonut, että siellä mitään rämpiä tarvii!
Mutta kyllä siellä kirjaimellisesti piti rämpiä!
Että huh huh vaan! Kirjaimellisesti piti rämpiä lumessa joka ikisellä askeleella, että pääsi eteenpäin.
Lumi oli niin hepposta, että painui varmaan maahan asti joka jalallinen!
Mutta löysimpäs jotain kuvattaakin, oli viimesyksyn lehti keskellä valkoista hankea.
Ja se olikin mun mielestäni kaunis, kannatti tulla ja rämpiä! Hi hii!
Sitten lähin takaisin päin tielle, siinä on joskus lumien aikana menty kuitenkin autollakin.
Mutta nyt ei kyllä olisi päässyt, meinaan painui jalat senverran syvälle, että kiinni olisi ollut, vaikka olisi nelivetoinenkin.
Lunta vaan oli niin paljon!
Matkalla tielle oli kaunis vanha lato,
mitä kesäaikana, teatteri aikaan on pidetty kahvilana.
Lato on varmaan oikeestikkin vanha, tai tehty vanhoista hirsistä.
Ja katsokaas, mikä tässä on möyrinyt?
Se olen ollut minä!
Voi veljet, kun meinas tulla suru puseroon, kun lähdin oikaseen polkua tielle, niin siellähän painui niin tosi syvälle, että kenkiin meni lunta koko ajan, ja melkein yli polvien oli lunta koko ajan, että olikin aika rämpimistä tielle.
No huokasin, kun pääsin sinne asti.
Mutta ei se siihen rämpimiseen vieläkään loppunut.
Vaan kun siinä menee tie, ja sitten on lumivalli ja sen takana sitten kävelytie.
Ja tietenkin mun piti koittaa mennä sinne kävelytielle, koska se siltatie on aika kapee, ja jos tulee iso rekka, niin siinä on kävelijä aika heikoilla silloin.
Ja niitä rekkoja näytti menevän siittä jatkuvasti.
Mutta, se mistä yleensä ihmiset menee sinne kävelytielle, niin se tienhaara oli aika kaukana, enkä millään olisi viittinyt sinne lähtee ja sieltä sitten taas takaisin tähän kohtaan, eli päätin oikaista siittä suoraan vallin yli!
Mutta, se olisi pitänyt mun jättää tekemättä!
Meinaan, kun lähin ylittään sitä vallia, niin ensinnäkin se oli tosi korkee se valli, että kesti jonkinaikaa, että sinne pääsin. Ja sen jälkeen alkoikin se alamäki, ja se alamäki meni melkein vyötäröön asti!!!!
Eka askel, meinaan meni niin syvälle, ettei maata senkään jälkeen tuntunut , eli olin visusti kiinni toisesta jalastani, haaroihini asti! Kamera kaulassani, ja kameralaukku olallani!
Tyhmä nainen!
No, äkkiä katoin, että näkikö ketään, ja huomasin, ettei ketään näy ja kiitin luojaani.
Sitten oli pakko jotain koittaa tehä, laitoin toisen jalkani eteenpäin, ja kokeilin astua sille, ja sama juttu, sinne painui, kuin mikäkin hurllumpsis!
No, siinä nyt sitten olin kiinni ja visusti molemmista jaloistani, ja jos pikkasenkin kokeilin liikkua, niin painui vain syvemmälle.!
Katoin sinne päin, missä mies ootti mua, mutta ei näkynyt, ja tietenkin olin kännykkänikin jättänyt kotiin, voi herran jestas sentään, mitä mä teen!!!
Tässä seison, enkä mitään voi!!!
En ikinä olisi uskonut, että vielä aikuisenakin voisi käydä näin, kun lapsena joskus kävi, mutta äiti tuli apuun nostaan mut pois!
Mutta nyt ei ollut ketään, ja mikä parhainta, ei ollut ketään näkemässä mua!
Eli, nyt on voitava mun tehä jotain, etten tähän jää, mun on päästävä ja äkkiä tästä jalkapuusta pois!
Mun ON keksittävä jokin keino päästä pois!
En mä tähänkään voi jäädä, haarojani myöden lumipenkkaan seisoon he!
Vaikkei kyllä paljon naurattanut!
Aina välilä katoin, ettei vaan ketään tuu ja näe mua tyhmää naista tässä!!
No, ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin kieritteleminen pitkin hankea, kun ensin olin saanut toisen jalan irti lumesta, kovalla työllä ja hiellä, aina välillä vilkuillen, ettei ketään vaan tulisi ja näkisi!
Niin sen jälkeen hitaasti toinen pois, ja makasin melkein selälläni, ettei painuisi uudelleen, ja sitten siittä vaan kiemurrellen pois penkan päältä ja kamera tietenkin paljaana kaulassani, kieritellen kivasti mukana lumihangessa, jee! Kiva juttu!!!
Aattelin, että siinä meni sekin kamera, kun oli lumessa kiemurrellut, ja sen otinkin ihan heti käsittelyyn, kun irti pääsin ja jaloilleni.
Mutta ei se sitten niin paljon ollutkaan lumessa, kuin kuvittelin, se oli varmaan jotenkin mun päälläni kulkeutunut, tai mä olin sitä vaistomaisessti suojellut, vaikka en kyllä sellasta muista.
Mutta mä pääsin irti siittä, voi jepulis, kun huokasin syvään rintaäänellä ja olin onnellinen!! Ja kukaan ei edes nähnyt!!!!
ISO HUH HUH!!!!!
No, mä jatkoin sitten lopulta matkaani autolle, missä mies ootti.
Mutta sillalla huomasin joella jotain..
Siellä oli kivannäköinen kivi, mihin oli jää ja lumi tehneet kivan luomuksensa.
Kauempana oli kolme lintua jään reunalla ja yksi ui joella vieressä.
En saanut selvää, kun olivat sen verran kaukana, että olisiko olleet jotain tukkasotkia, ehkä olivatkin.
Siinä ne vierekkäin istuivat ja ottivat aurinkoa, ja nukkuivat päikkäreitä.
Yksi uiskenteli koko ajan, mahtoiko pydystää kalaa
Ja sinne se
meni sukelluksiin!
