06.07.-09
Itkua riitti taas yhdelle kertaa...
Menin vinttiä taaaas jälleen kerran siivoon.
Ja sinne jäin itkuineni, muistelemaan äitiäni, rakasta äitiäni!
Löysin sieltä jostain laatikoitten takaa pienen laatikon, ja mitä siellä olikaan, äidin kirjoituksia ja kirjoja.
Kortteja, äitienpäivänä äitille annettuja.
Aarteita mulle.
Sitten kirjojen joukosta löytyi äitille rakas virsikirja, mitä hän viime aikoina katseli ja luki paljon, kuin lohtua hakien.
Mä laitoin kirjan nenääni, ja vedin henkeeni tuoksua, ja vielä pikkasen tuntui siltä, että äidin kodin haju sieltä tuli nenääni, ja sieluuni asti se menikin!
Ja sitten se alkoi, se itku!
Itkin, itkin ja koitin etsiä äidin tuoksua lisää kirjasta.
Voi äiti, kun mulla on sua aina vaan niin ikävä!
Sitten itku loppui aikanaan, aloin katsella kirjaa tarkemmin, siellä oli kauniita sanoja, ja aloin laulaa virttä, mistä äiti tykkäsi. Sua kohti Herrani...
ja Päivä vain ja hetki kerrallansa...
Siellä mä hoilotin virttä ja itkin!
Onneksi olin siellä vintissä yksin.
Mutta sitten löysin sellasia äitienpäiväkortteja, kun mä olin ihan lapsena äitille tehnyt.
Oli sellasiakin, etten ollut osannut edes kirjoittaa vielä, koska isä oli kirjoittanut , että Äidille, t. marianne.
Olin kirjoittanut runonkin äitille oikein varmaan sydämestäni!
Laitan niitä tänne vielä toisella kertaa, niin tekin näette, millasia harakan varpaita olen kirjoittanut ja piirtänytkin.
Eli sinne vinttiin jäin laatikkoni kanssa ja äidin virsikirja kädessäni pitkäksi aikaa. Muistelin äitiä ja kaikkia tapahtumia äidin kanssa.
Löysin äidin kirjoituksenkin. . pahvinpalaseen kirjoitettuna.
Hän oli kirjoittanut sen virren sanat siihen, kun joskus juteltiin hänen kanssaan, että sen virren hän haluaa kuulla, kun nukkuu arkussa.
Sanoin hänelle, että toivon, että muistan sen virren sitten, kun sen aika tulee, mutta se aika tulikin aika pian sitten kuitenkin.
Olikohan hän vaan muuten kirjoittanut, kun tykkäsi siittä virrestä, vai mulle muistilapuksi?
Mutta joka tapauksessa se virsi laulettiin kirkossa äidille, kun hän nukkui arkussa...
Nyt taas alan vollottaan, eli pitää lopettaa tää postaus, ettei taas aamulla ole silmät turvoksissa!
Hyvää viikon alkua teille kaikille!
Tunnelmallinen hetki ollut sinulla, täynnä lämpöä ja muistoja. Se on hyvä se.
VastaaPoistaNäin putkahtavat vanhojen tavaroiden keskellä muistot. Haikeat muistot nostavat kyyneleet ja ikävä ja kaipaus.
VastaaPoistaNiin paljon, niin paljon kätkeytyy muistoihin. Aika ajoin vain täytyy paneutua niihin ja juuri kuten sinulla nyt, joku esine tai ajatus johtaa mielen sinne.
VastaaPoistaTuttua minulle myös ja tuleva heinäkuun 24 vie minut taatusti muistohin ja kyynelehtimään.
Kaunis herkkä hetki sinulla. Aivan näen sinut siellä yksin laulamassa ja haluaisin niin tulla silittämään päätä ja taputtamaan olkaa. Mutta joskus on hyvä olla yksin ja rauhassa purkaa tunteitaan. Aarteiden äärestä lähtee uusi polku.
VastaaPoistaMinunkin äidilläni on vanhoja korttejani. Aika harakanvarpaita ovat minunkin kirjoitukseni.
Näitä hetkiä tulee aina silloin tällöin ja ihan hyvä että tulee. Sinulla kauniita muistoja ja antaa vaan itkun tulla kun on tullakseen. Äitini vielä elää, mutta isää tulee välillä valtava ikävä, juuri asioiden ja tavaroiden kautta.
VastaaPoistaNiin. Millaisia asioita me jätämmekään jälkeemme. Ja mitä sykähdyttäviä hetkiä tuleva sukupolvi kokeekaan? Ne jäävät mieleen ja tulee herkkä hetki, kuten sinulle.
VastaaPoistaSuru on surtava pois. Tosin tuo saattoi olla myös iloa kauniista muistoista. Molemmat ovat hyviä asioita.
VastaaPoistaOnnellinen sinä, jolla on kauniita muistoja äidistä, ne ovat sellaisia elämän kultajyviä.
VastaaPoistaSusuPetal:
VastaaPoistaKiitos sanoistasi SusuPetal!
Arleena:
Niin, ikävä tuli niin kovana, että itku tuli väkisinkin.
Aimarii:
Kiitos sulle, että ymmärrät, nämä tunneryöpyt täällä mulla. Ja voimia sullekkin.
Uuna:
Kiitos sulle että olisit halunnut tulla mua silittäänkin, mutta siinä olet oikeessa, että nää tällaset asiat, on pakko käydä yksin läpi.
Onhan aina ystävän tuki tarpeen, ihan aina, ja kiitos siittä sullekkin.
Tia:
Niin,se on totta, että antaa itkun tulla, kun on tullakseen, sen jälkeen taas hetkeksi helpottaa. Ja voimia sullekkin.
Anna:
Siinä olet ihan oikeassa, kiitos sulle Anna.
Isopeikko:
Se oli ikävää kovaa, äitiin liiyttyvää, ja nyt vielä isäänkin.
Siellä oli mun äitienpäivä kortissani isän kirjotusta, eli onnitteli puolestani äitiä, ja mun nimi alla. En silloin ollut varmaan vielä osannut kirjoittaa.
Siittä on kauan, kun isä kuoli, hän kuoli 57 vuotiaana, eli mun ikäisenäni.Ja mä olin silloin aika nuori vielä.
Vaikea hyväksyä, että nyt jo kuolisin..
Silloin lapsena en sitä ymmärtänyt, kuinka " nuori " isä vielä kuitenkin oli!
Unelma:
Siinä olet ihan oikeessa, ne ovat kultajyviä!
Äidistä mulla on vaan pelkkiä hyviä muistoja jäänyt mieleeni.
Ja nyt kun hän vanheni, niin niitä ei haluakkaan muistella, jos jotain kurjaa olikin.
Mutta äiti oli mulle paras äiti päällä maan!
Joku on joskus sanonut:"Muistoista aika rakentaa lohdutuksen." Ja näin se varmaan on. Nuo kauniit tallessa olevat muistot äidistäsi antavat nyt sinulle voimaa raskaan surutaakan kantamiseen.
VastaaPoista- Valoa ja voimia päiviisi! <3
Äidit ovat tärkeitä ihmisiä <3 Meillä tenavat sanovat minulle että "Äiti, sinäkin olet lapsi, mummon lapsi". Oikeassa ovat... Kauniita muistoja sinulla Äidistäsi...
VastaaPoistaVoi kuinka kyynelehdin tuosta kertomastasi, niin että ei kirjaimia näppäimistöltä tahdo erottaa, kosketti kokemasi niin.
VastaaPoistaOlen onnellinen siitä, että sinulla on ollut ihana, hyvä, rakas äiti. Sen kääntöpuolena on kaipuu ja ikävä, kun häntä ei enää ole elävien kirjoissa. Mutta rakkaus elää! Hänen äidinrakkautensa sinua ja muita lapsiaan kohtaan ei kuole koskaan. Sinun itkusi on rakkauden itkua. Se säteilee tänne asti, "tuntemattomalle" Lastulle ja tekee hyvää. Kiitos kun kerroit äitisi virsikirjasta, äidistäsi, kyyneleistäsi. Odotan äitienpäiväkorttiasi.
VastaaPoistaKirjoitat niin aidosti, että siihen eläytyy täysillä. Löysit paljon aarteita joista virsikirja on yksi. Löysit antamasi
VastaaPoistaäitienpäiväkortin...
Tänään on äitini kuoleman vuosipäivä. Tänään kuljen muistoissani hetkeen, jolloin kuljin sairaalaan kädessäni kimppu puna-apiloita. Vaikka vuosia on kulunut, puna-apilat tuovat minulle aina mieleen äidin poislähdön.
Niin tämä elämä menee, "päivä vain ja hetki kerrallansa.."
Kaunista ja ikäväntuntua, mutta se on luonnollista kun oman äidin tavaroita katselee.
VastaaPoistaOlipa tunnepitoinen hetki lukea tekstiäsi. Itse jään silloin tällöin niiden harvojen tavaroiden ääreen, joita minulla on muistona isästäni, jota tuskin muuten edes muistan. Olin niin pieni vielä, kun hän jo oli aikansa täällä tallannut. Ikävöin häntä ehkä eniten sen vuoksi, että kaikki sanovat minun muistuttavan kovasti luonteeltani häntä ja äidin kanssa taas emme ole koskaan olleet oikein samalla aaltopituudella tai muuten läheisiä. Ehkä se on ymmärretyksitulemisen kaipuuta tai jotain! Kiitos postauksestasi. Se herkisti mielen, mutta hyvällä tavalla. On hyvä, että on jotain muistoa - muutakin kuin muistikuvia, joiden äärelle voi hetkeksi jäädä sillon tällöin.
VastaaPoistaRuiskaunokki:
VastaaPoistaKiitos sulle lohduttavista sanoistasi.
Mari:
Niin, ollaan mekin äidin lapsia, hienoa, että lapsesi ovat sen huomanneet.
Rita:
Voi sua, kyllä se taas tästä...
Lastu:
Niin se varmaan on, aitä rakkauden itkua.
Ja kiitos sulle taas niin tosi kauniista sanoistasi!
Kaanon:
Kiitos sanoistasi, ja voimia sulle tänään opikein paljon.
Muistot pysyy aina. Ja päivät menee, ja hetket kerrallansa.
Sisko:
Siinä vaan herkistyy muistoille ja kun niitä katselee, äiti on silloin niin lähellä.
Inkataika:
Kiitos sulle, ja ne tavarat, mitä olen säilyttänyt, niin ovat tärkeitä elämäni varrella, niissä äiti ja isä elää vielä. Säästin silloin, kun isä kuoli, vaikka siittä onkin jo niin kauan aikaa, mutta mulla on pieni pahvilaatikko vintissä, siellä on isänmuistot.-