keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

ELÄMÄNLOPPUPAIKKA



Tarina maanantai

Ikkunaan sataa vettä, pisarat valuvat pikkupuroina alas ikkunalaudalle.
Pitäisi lähteä katsomaan yhtä vanhaa mummua sairaalaan.
Hän on siellä ollut jo kauan.

Laitan takin päälleni ja kengät jalkaani, on lähdettävä, satoi tai paistoi!
Onhan mulla sateenvarjo!

Niin lähden alas portaita, ja ulos sateeseen.
Siellä tuleekin heti tuttu mua vastaan kadulla.
Juttua olisi riittänyt, mutta ei nyt auta , kun pitää mennä. Nyt jo pian!.
Moikattiin ja luvattiin poikkeilla.
Ruoka aika siellä alkaa kohta, ja menen katsomaan, että hän siellä sairaalan terveyskeskuksessa myös saa syödäkseen.

Lopulta pääsen sairaalaan, sateenvarjosta enimmät vedet pois, ja suppuun.
Sitten painan kelloa oven pielessä ja kuuluu suriseva ääni ja saan oven auki.
Tämä siksi, ettei mummelit ja papat karkaa pois.
Sieraimiini tulee heti ovella jo ruuan tuoksu.
Se tuttu haju, se samanlainen haju, oli sitten ruokana mitä hyvänsä.
Seinällä roikkuu pullo, josta on ensin otettava käsiin desinfiointiainetta, etten vie pöpöjä mukanani.

Kävelen pitkää käytävää, näen matkalla mummuja nukkumassa sängyillään suut aukinaisena.
Pappa siinä mun edelläni kulkee housut melkein polvissa.
Vaippakin ihan huonosti, tekisi mieli mennä korjaamaan.

Kuuluu askeleita, astioitten kilinää ja puheen sorinaa.
Sitten pääsen sen huoneen ovelle, missä mulle rakas ihminen odottaa mua.

Näen ensin vain varpaat, pujahtaneena ulos peiton alta.
Tunnen ne varpaatkin jo, tiedän, että ne ovat hänen varpaansa.

Menen hänen viereensä, hän nukkuu sikeästi, ruokakin vierellä koskematta.

Sitten vaan herätellään ja jutellaan jotain, että mummu heräisi kunnolla.
Saataisiin syödä, ennen kuin jäähtyy ihan kokonaan.
Ei kylmä ruoka ole yhtään houkuttelevaa, kun muutenkaan ruoka ei maita.
Alan lusikoida ruokaa hänen suuhunsa. Vaikka ensin sanookin, ettei syö, mutta ei nyt auta, nyt syödään ainakin vähäsen.
Sain kuin sainkin hänet syömään ruokansa melkein kaikki.

Ruuat on syöty, aletaan jutteleen niitä näitä, ja hän haluaisi tulla kotiin.

Koitan hänelle kertoa, että nyt hänen on oltava vielä niin kauan, että jaksaa syödä ite ja ja muutenkin kerätä voimia.
Itse kuitenkin tiedän, ettei mummu pääse koskaan täältä enää pois.
Tämä on hänen elämänsä.
Hänen elämänsä loppupaikka!.

Siinä samassa ajattelen, että millasta elämän loppua hänkin joutuu kulkemaan. Täällä toisten huonovointisten kanssa.
Joka huoneessa samanlaisia.
Nukkuvat suurimman osan ajastaan.
Eivät katso televisiota, eivätkä ole ulkomaailmaan mitenkään yhteydessä.
Monia ei kukaan käy edes koskaan katsomassakaan.
Kukaan ei tule viereen istumaan, kukaan ei ota kädestä kiinni, ja juttele.
Kukaan ei ota syliin ja halaa. Ei saa tuntea rakkautta viimeisinä hetkinään ja aikoinaan.
Se on surullista.
Mutta nyt otan tätä mummua kädestä kiinni ja halaan häntä.
Tunnen olevani hänelle tärkeä, ja siittä tulee mun elämääni iloa ja hyvää mieltä.
Ja hänelle myös, hänen elämäänsä!

18 kommenttia:

  1. Surullinen tarina, mutta onneksi olet olemassa tälle mummolle. Onko tämä todellinen tarina, vai usein totta oleva?

    Olen mukana vapaaehtoistyössä ja tunnen tällaisia tarinoita. Minulle annettiin oma ystävämummo, käyn häntä tapaamassa vähintäin kerran viikossa. En voi kertoa enempää, mutta voin vakuuttaa, että tällainen ystäväpalvelu on palkitsevaa. Aina on hyvä mieli kummallakin, kun olemme tavanneet.

    VastaaPoista
  2. Osasit tehdä liikuttavan tarinan. Se ihmisen elämä on usein juuri näin. Oliko tosi tilanne, vai saitko ylläolevasta kuvasta aiheen?

    VastaaPoista
  3. Koskettavaa... hyvin monen vanhuksen kohalla totta...
    valitettavasti.
    Onneksi me voimme ilahduttaa omia läheisiämme vierailemalla heidän luonaan.. kun emme vain unohtaisi heitä omien kiireidemme keskellä.

    VastaaPoista
  4. Kaunis kertomus ja niin tätä päivää. Mikäköhän meidän kohtalo on, kun me suuret ikäluokat täytetään sairaalat? Kuka meitä hoitaa, kun nyt jo on henkilökunnasta pulaa? Huhu kun olis parempi olla ajattelematta.

    VastaaPoista
  5. Hyvä ja koskettava kertomus tätä olen kuunnellut nyt kohta kolme viikkoa täällä kuntoutus reissulla
    maskussa YKSINÄISYYS ja SÄRKYNEET perheet... Onneksi on läheiset rakkaat ja ystävät...

    VastaaPoista
  6. Viiltävän todellinen tarina. Niin lähimmäisemme varassa olemme elämistä aloittaessamme - ja sitten siellä loppusuoralla.
    Onni olisi saada mielekäs ja arvokas vanhuus!
    Hyvä teksi!

    VastaaPoista
  7. Sanotaan, että lapsi tarvitsee vähintäinkin yhden ihmisen joka hänestä välittää – sama tarve on vanhuksella, jonka elämä kääntyy loppuaan kohti. Ihminen on luotu saamaan lohtua ja turvaa lähimmäisestä, joka pysähtyy vierelle ja puhuu - tai silittää. Yhteys lämmittää ja on tärkeää.

    VastaaPoista
  8. Unelma:
    Tarina ei ole ihan totta, vaan siinä on mukana keksittyä.
    Mummo oli mun äitini, mutta pääsi kotiin kyllä. Mutta näitä tapauksia on paljon, yhdellä mun ystävälläni on vähän tällainen tilanne, kuin tässä.
    suloensio:
    Näin se tahtoo mennä, mutta tässä tarinassa oli keksittyä, ja tottakin kuitenkin paljon.
    mummo:
    Tämä on tätä päivää, näin se on.
    Tuntuu ihan kamalalta ajatella, että minäkin joskus voin olla samassa asemassa.
    Amalia:
    Niin, melkein on parempi, ettei ajattele lainkaan. Mutta ei hääppöstä hommaa ole nytkään, niin mitä se sitten onkaan!
    Kaarteenmumma:
    Onneksi meillä on vielä ystäviä ja läheisiä, mutta koskaan ei sitäkän tiedä, koska ollaankin ihan yksin.
    Heinänkehrääjätär:
    Niin, valitettavasti tämä on tätä päivää, ja niitä mummoja ja pappoja siellä on paljon sellasia, etti ketään käy koskaan katsomassakaan.
    Lastu:
    Niin, vanhukselle on niin tosi tärkeää, että hänellä on joku rakas, ja läheinen ihminen.Tuttu, kelle voi jutella ja kehen voi luottaa.

    VastaaPoista
  9. Luin tarinan kyyneltyvin silmin; liikutti ja kosketti. Vaikka tarina olisikin fiktiota mutta se on niin totta monen vanhuksen kohdalla nykypäivänä, omaiset voivat olla toisella paikkakunnalla eivätkä pääse kovin usein katsomaan.

    VastaaPoista
  10. Kauniisti olit kirjoittanut, niin tutun tuntuista on. Meillä on kaksi mummua joista huolta pidämme, olemme sen sopineet mieheni kanssa vaikka välimatkaa on. Onneksi käymme, sillä monesti on saanut huomata puutteita hoidossa ja ihmetyttää ettei huomata kunnon huononemista ennen kuin on sanottu. Paljon olisi kerrottavaa vanhusten hoidon puutteista. Välillä tuntuu että aivan kuin annettaisiin vanhuksen huonota pikkuhiljaa pois ja lääkäriä on vaikea saada tulemaan vanhustenkoti puolelle.

    VastaaPoista
  11. Onneksi löytyy vielä kodinomaisiakin hoitopaikkoja, jossa edes hoitajat kerkiävät halimaan, jos ei omaisia ole. Näitä paikkoja vaan valitettavasti ei riitä läheskään kaikille!
    Hienosti kirjoitettu tarina!

    VastaaPoista
  12. Kaunis tosikertomus meidän monen tulevaisuudesta.

    VastaaPoista
  13. tp:
    Kyllä se on niin totta monelle vanhukselle.
    Se on tosi surullista.
    tia:
    Niin, se on jotenkin järkyttävää, sillä se on tosiasia, että siellä annetaan vanhuksen kuolla pois, mahdollisimman piankin vaan.Ainoa hyvä asia on, jos on omaisia, ketkä välittävät ja puuttuvat, esim. lääkitykseen.(Liialliseen)ym hoitoon.
    Tiedän tämän omakohtaisesti olevan totta.
    Marjukka:
    Niin, niitä ei ole paljon, tai sitten ovat vain rikkaille, hoito vuorokaudessa on yli 100 e.
    zilga:
    Sinäpä sen sanoit, niinhän se menee!

    VastaaPoista
  14. Valitettavan totta monelle vanhukselle. Tulee joskus mieleen, että mikähän on tilanne omalla kohdalla, mutta ei auta ajatella, porskuttaa vaan.
    Hyvä tarina, herkistää kyllä mielen, mutta joskus se on hyväksikin.

    VastaaPoista
  15. uuna:
    Sitä joskus tulee itsekukin mietittyä, että miten omalla kohdalla käy.
    Mutta eipähän se siittä parane, parempi, kun ei ajattele lainkaan sitä asiaa!

    VastaaPoista
  16. Aika hassua että haluamme viettää viimeiset hetkemme tuolla tavalla. Eikös?

    VastaaPoista
  17. Kaunis ja hieman surullinen tarina, joka on totta monen elämässä juuri nyt.

    On ihana asia, että on ihmisiä jotka käyvät katsomassa ja auttamassa vanhuksia laitoksissa/sairaaloissa.

    Kiitos Harakka, että muistutit.

    VastaaPoista
  18. Isopeikko:
    On se!Toisaalta..
    arleena:
    Oli surulinen, tiedän sen.
    Ja myös , että on totta monen ihmisen kohdalla, liian monen.
    Se on ihanan asia kyllä, että sellasia ihmisiä on olemassa, ketkä tekevät hyvää työtä hyvän asian puolesta.
    Näitä ihmisiä kaivataan aina enemmän ja enemmän nykyaikana.

    VastaaPoista