ELÄMÄNLOPPUPAIKKA

Tarina maanantai

Ikkunaan sataa vettä, pisarat valuvat pikkupuroina alas ikkunalaudalle.
Pitäisi lähteä katsomaan yhtä vanhaa mummua sairaalaan.
Hän on siellä ollut jo kauan.

Laitan takin päälleni ja kengät jalkaani, on lähdettävä, satoi tai paistoi!
Onhan mulla sateenvarjo!

Niin lähden alas portaita, ja ulos sateeseen.
Siellä tuleekin heti tuttu mua vastaan kadulla.
Juttua olisi riittänyt, mutta ei nyt auta , kun pitää mennä. Nyt jo pian!.
Moikattiin ja luvattiin poikkeilla.
Ruoka aika siellä alkaa kohta, ja menen katsomaan, että hän siellä sairaalan terveyskeskuksessa myös saa syödäkseen.

Lopulta pääsen sairaalaan, sateenvarjosta enimmät vedet pois, ja suppuun.
Sitten painan kelloa oven pielessä ja kuuluu suriseva ääni ja saan oven auki.
Tämä siksi, ettei mummelit ja papat karkaa pois.
Sieraimiini tulee heti ovella jo ruuan tuoksu.
Se tuttu haju, se samanlainen haju, oli sitten ruokana mitä hyvänsä.
Seinällä roikkuu pullo, josta on ensin otettava käsiin desinfiointiainetta, etten vie pöpöjä mukanani.

Kävelen pitkää käytävää, näen matkalla mummuja nukkumassa sängyillään suut aukinaisena.
Pappa siinä mun edelläni kulkee housut melkein polvissa.
Vaippakin ihan huonosti, tekisi mieli mennä korjaamaan.

Kuuluu askeleita, astioitten kilinää ja puheen sorinaa.
Sitten pääsen sen huoneen ovelle, missä mulle rakas ihminen odottaa mua.

Näen ensin vain varpaat, pujahtaneena ulos peiton alta.
Tunnen ne varpaatkin jo, tiedän, että ne ovat hänen varpaansa.

Menen hänen viereensä, hän nukkuu sikeästi, ruokakin vierellä koskematta.

Sitten vaan herätellään ja jutellaan jotain, että mummu heräisi kunnolla.
Saataisiin syödä, ennen kuin jäähtyy ihan kokonaan.
Ei kylmä ruoka ole yhtään houkuttelevaa, kun muutenkaan ruoka ei maita.
Alan lusikoida ruokaa hänen suuhunsa. Vaikka ensin sanookin, ettei syö, mutta ei nyt auta, nyt syödään ainakin vähäsen.
Sain kuin sainkin hänet syömään ruokansa melkein kaikki.

Ruuat on syöty, aletaan jutteleen niitä näitä, ja hän haluaisi tulla kotiin.

Koitan hänelle kertoa, että nyt hänen on oltava vielä niin kauan, että jaksaa syödä ite ja ja muutenkin kerätä voimia.
Itse kuitenkin tiedän, ettei mummu pääse koskaan täältä enää pois.
Tämä on hänen elämänsä.
Hänen elämänsä loppupaikka!.

Siinä samassa ajattelen, että millasta elämän loppua hänkin joutuu kulkemaan. Täällä toisten huonovointisten kanssa.
Joka huoneessa samanlaisia.
Nukkuvat suurimman osan ajastaan.
Eivät katso televisiota, eivätkä ole ulkomaailmaan mitenkään yhteydessä.
Monia ei kukaan käy edes koskaan katsomassakaan.
Kukaan ei tule viereen istumaan, kukaan ei ota kädestä kiinni, ja juttele.
Kukaan ei ota syliin ja halaa. Ei saa tuntea rakkautta viimeisinä hetkinään ja aikoinaan.
Se on surullista.
Mutta nyt otan tätä mummua kädestä kiinni ja halaan häntä.
Tunnen olevani hänelle tärkeä, ja siittä tulee mun elämääni iloa ja hyvää mieltä.
Ja hänelle myös, hänen elämäänsä!