Taas on kulunut pitkä aika, kun olen kirjoittanut tänne päiväkirjaani.
Mutta taas on tapahtunut vähän kaikkee tässä välillä.
Tytto muutettiin sulhasensa kanssa Tampereelle.
Löysivätkin sieltä tosi kauniin talon, sellasen vanhan kerrostalon, ja melkein keskustasta, tai oikeestaan, ihan keskustasta.
Tyttö tekee töitä nyt tämän vuoden, ja lukee avoimessa yliopistossa.
Hän kun kuitenkin on kirjoilla yliopistolla, mutta vaihto ei sitten ollutkaan niin helppo, eli hän nyt lukee vuoden aikana, ja käy tenteillä Jyväskylässä, niin pitäisi sitten olla Tampereelle paikka syksyllä vuoden päästä.
Nyt meillä on tosi kurja tehtävä odottamassa , kun joudutaan viemään mummu palvelutaloon, eli sinne, mihin vanhukset viedään. Vanhustentaloon.
Toivottavasti mummu viihtyy siellä, pitää usein katsomassa häntä, ettei unohda meitä kokonaan.
Se on suuri muutos hänelle, ja kelle vaan olisi.
Monesti olen miettinyt, että voisinko ottaa anoppini tänne meille asumaan, mutta aina se loppuu siihen, kun meillä on pesujutut tuolla alakerassa, eikä hän sinne pääsisi.
Se loppui sillon jo, kun mietein oman äitini ottamista tänne ,, hän ei olisi suostunut lähtemään minnekkään pestäväksi.
Eikä varmaan mummukaan sinne suostuisi lähtemään, enkä ole varma, voitaisko sitä hänen kohdallaan toteuttaakkaan.
Koska hän on eri paikkakunnalta kuin me, enkä tiiä, miten kaikki pitäisi sitten toteuttaakkaan, pitää miehen kaa jutella tästä vielä uuden kerran.
Mä en pystyisi häntä nostamaan, enkä siten auttamaan, koska itekkin olen sairaseläkkeellä, ja selkä tosi kamalassa kunnossa, mutta mieli olisi vaan niin kova halu auttaa häntä ja ottaa luokseen hänet ja helpottaa hänen elämäänsä.
Mun anoppini on niin hyvä anoppi mulle ollut, ettei parempaa tule kellekkään, ja siksi haluaisin jotain tehdä hänen eteensä vielä.
On sydäntä raastavaa, viedä hänet sinne maanantaina...
Pystyykö mies ja hänen siskonsa siihen, mutta on pakko tilanne, mummu ei enää pysty siellä yksin olemaan, vaikka käy kodinhoitajat kaks kertaa päivässä ja pesijä ja sairaanhoitaja, niin silti mummu tuntee itsensä tosi yksinäiseksi, vaikka mies ja hänen siskonsa siellä käy kolmekkin kertaa viikossa ja me parikin kertaa.
Mutta yksin ei häntä enää uskalla jättää, kerta siellä pelkää yksin yössä, näkee kaikkia ihmeellisiä näkyjäkin.
On se mummulle parempi, että on ihmisiä lähellä kuitenkin.
Vaikka mitä me ollaan sanomassa, mikä mummulle on parempi, ei me sitä tiedetä, vain mummu ite sen tietää!
Nää on vaikeeta asioita....kertokaa kokemuksianne, ..
Tiedän tunteen. Meillä oli anopin kanssa sama juttu. Paits, että hän oli melkien loppuun asti tässä kotonaan ja me asuttiin yläkerrassa. Voi monta jutta olis kerrottavan. Surullisia ja hauskoja. Anopilta oli loppuaikana amputoitu toine jalka ja se vaikeutti tilannetta paljon.
VastaaPoistaTeillä erilaisia muuttohommia.
VastaaPoistaMeillä on ollut tuttua tuo mummojen muutto vanhustentaloon, ei kannata kauheasti murehtia sillä huomasin heidän kummankin äidin ja anopin tottuvan uuteen paikkaan. Se on hyvä että murhe siitä poistuu että jotain sattuisi kun ei ole kukaan vahtimassa, voihan sitä tuollakin tapahtua, mutta on nopeammin apu lähellä. Ainahan se on henkilöstä kiinni mitenkä sopeutuu. Anoppi lähti kesäkuussa nukkuessaan, äitini vielä on ja häntä käymme kerran viikossa katsomassa, se onkin tarpeen tänä kiireisenä aikana, vanhukset eivät useinkaan kehtaa kaikista asioista sanoa henkilökunnalle.
Peikko on haistavinaan että tuossa muutossa sille mummulle haetaan parasta mahdollista hyvää. Peikko antaa evääksi mummullekin hyvää ja myönteistä mielialaa ja kohtaamisia samanmielisten pappojen kanssa.
VastaaPoistaÄitini eli vanhustentalossa loppuelämänsä viimeiset vuodet. Ystäviä eli samanikäisiä lapsuudenkinkavereita oli ympärillä ja he kyläilivät toinen toisissaa. Äitini hääräili pikkukeittiössään ja elämä sujui mukavasti ja hän viihtyi.
VastaaPoistaMutta aika tekee tehtävänsä, voimat hiipuivat, lääkkeitä oli jo liikaa, nekin veivät voimia. Hän ei enää jaksanut käydä muiden luona ja keittiössä hääräily jäi ja ruokailu tapahtui talon ruokalassa valmiissa pöydässä.
Muistot olivat hänella mielessä, ne vanhat ihanat muistot. Hyvä paikka se oli kokonaisuutena ottaen. Eipä niitä viimeisiä sairausvuosia olisi kotonakaan voinut olla.
Minusta se on kuitenkin lohdullista, että asunnon voi sisustaa omaksi kodikseen omilla tavaroillaan. Se on kotoista.
Toivotaan mummulle hyvää hoitoa ja uusia hyviä ystäviä sinne hoitolaitokseen. Vierailut ilahduttavat aina. Tsemppiä!
VastaaPoistaTämä tarina on tuttua minunkin osaltani. Monia ystäviä ja sukulaisia olen käynyt katsomassa pavelutalossa / vanhainkodissa ja olen ollut hengessä mukana heidän sopeutumisessaan ja käynyt katsomassa. Minun äitini ja isäni eivät kuitenkaan kerinneet vanhusten / palvelutaloon asti, vaan taivaan kotiin pienen sairaalajakson jälkeen. Kyllähän se monelle on raskasta, kun on aina kotona ollut, mutta usein he tulevat kuitenkin huomaamaan, että parasta se kuitenkin heille on. Apu on lähellä ym. tärkeät terveydelliset toimet. Minä toivotan tsemppiä. Voihan usein käydä mummua katsomassa, se ilahduttaa. Läheisiä aina kaipaa ikävän tulle.
VastaaPoistaAmalia:
VastaaPoistaSun pitää joskus kertoa meille niitä kivoja ja miksei surullisia juttuja.
Tia.
Oli kiva kuulla, että molemmat olivat soputuneet sinne vanhustentaloon. Ja onhan turvallisempi olokin sitten, kun tietää, ettei ole yksin.
Isopeikko:
Kiitos oikein paljon sanoistasi, ja toivotaan, että siellä olisi mummulle hauskuttajia, vaikka niitä papparaisiakin.
Arleena:
Kiva kuulla, että sunkin äiti viihtyi siellä.
Ja se on kyllä hyvä, että voi jotain omaa viedä mukanaan, tuntuu kotoisammalta.
lepis:
Kiitos sulle sanoistasi.
Sisko:
Kiitos sulle myös rohkaisusta, ja käydään ilman muuta katsomassa ihan niin usein, kuin tähänkin asti ollaan käyty.
Mummolle kaikkea hyvää ja jaksamista myös omaisille. Toivotaan, että kaikki sutjaantuu.
VastaaPoistaSusuPetal:
VastaaPoistaKiitos sulle, ja toivotaan niin, että anoppi sopeutuisi sinne, vaikka vähän huonolta näyttää tällä hetkellä. Mutta hän on kanssa jo niin vanhakin, 96 vuotias, ettei helpolla sopeudukkaan enää.