Muistan sen tunteen jo lapsesta lähtien.
Silloin tiesi, että pian on taas kesä ohi, ja koulut alkavat.
Vaikka aina tykkäsinkin mennä kouluun, mutta se kesänkaipuu tuli aina.
Asuttiin vielä sellasella paikalla, että lähellä oli viljapellot, ja siellä mekin aina yhtenä juostiin, jo ajetulla pellolla.
Joskus kylläkin varkain juostiin siellä viljapellossakin, mikä kuitenkin oli meiltä kielletty. Mutta siellä oli niiiin kiva mennä piilosta, ja joskus sinne ihan eksyikin, kun vilja oli paljon pidempää, kuin me lapset.
Muistan vieläkin sen viljan tuoksun, mikä siellä pellossa leijaili, varsinkin silloin, kun puinti oli käynnissä.
Mutta iso hernemaa oli sitten meiltä jo pikkasen kauempana, mutta mieli sinne teki.
Ja sitten kerran me kavereitten kanssa ajateltiin, että pyydetään suoraan lupa.
Siellä sitten olikin talon isännän poika jo herneitä korjaamassa, ja me kerättiin rohkeutemme, ja mentiin kysymään lupa häneltä.
Ja saatiinkin lupa, kunhan ei sotketa lyttyyn kaikkea.
No iloissamme lähdettiin kerään herneitä pusseihimme, jotka olimme mukaamme ottaneet.
Vähän meitä silti pelotti, kun tämän pojan isä oli siellä myös, se oli sellanen ihan kuuro mies, mikä puhui aina kovalla äänellä, ja me lapset häntä vähän pelättiin.
Ei ollut mikään lasten ystävä.
No, siinä me sitten tehtiin omaa sadonkorjuuta, ja pussit täyttyivät hyvään tahtiin, kunnes takaamme kuului ISO ÄÄNI: ETTÄ MENKÄÄ KAKARAT HETI SIELTÄ PELLOLTA POIS!
No, me tietenkin koitettiin sanoa hänelle, että me ollaan saatu lupa noukkia näitä. Mies ei tietenkään kuullut, vaan kiukkusen näkösenä tuli ja heristi kepillään meitä kohti!
Me nähtiin parhaaksi ottaa kintut mahamme alle ja juosta karkuun!
Mutta mies lähti myös juoksemaan, tai klinkuttaan toista jalkaansa laahaten meitä kohti, ja huusi kovalla äänellä, että ÄLKÄÄ MENKÖ MIHINKÄ, ÄLKÄÄ MENKÖ MIHINKÄ!!!!
No arvata saattoi, jäätiinkö vai mentiinkö?
Ei jääty ei, vaan mehän melkein lennettiin pois sieltä hätä kurkussa, että jos se saakin meidät kiinni.
Juostiin niin kovaa, kuin päästiin, multa lähti kenkäkin toisesta jalasta pois, mutten voinut sitä jäädä noukkimaan, sillä mies vielä oli perässämme huutaen kovalla äänellä …ÄLKÄÄ MENKÖ MIHINKÄ!!!!!
Henki ihan salpautui kurkkuun ja tukki hengitystiet, että meinasin tukehtua siihen paikkaan, kerran kaaduinkin, mutten enää uskaltanut edes katsoa taakseni vaan juostiin, juostiin pois, pois, äkkiä pois!!
Lopulta päästiin kotiin, ja suoraan kertomaan äidille, mitä oli tapahtunut, ja itkukin taisi tulla siinä hädässämme. No, äiti rauhoitteli meitä, ja sanoi, ettei se tänne tuu enää. Mutta sitten iski huoli kengästä, jos en löydäkkään sitä myöhemmin, ja oli vielä mun mielikenkäni. Seuraavana päivänä mentiin porukalla sitä hakemaan, muttei löytynyt. Sitten kävin muutaman kerran vielä yksinkin hakemassa, mutta hukassa pysyi. Ja siellä jossain se tälläkin hetkellä varmaan on, luultavasti haudattuna rivitalojen alle. Mahtaakohan siittä olla enää mitään jäljelläkään, se ei ollut kangaskenkä, vaan oikein nahkaa. Muistan sen kengän näönkin vielä, se oli ruskea, ja päällä oli sellanen rusetin tapainen koriste. Mutta näin meidän sadonkorjuu retkemme kävi, vähän huono loppu tuli, mutta saatiinhan me kuitenkin muutama herneenpalko. Ne pussit kuin ihmeen kaupalla pysyi meidän käsissämme, ja vaikka mäkin kaaduin, mutta pussi pysyi visusti kädessä!
Olipas teillä sadonkorjuureissu.
VastaaPoistaKyllä sitä sattui monenlaista lapsena ollessa, mutta ne ovat muistoja, joita voi nyt katsella toisesta näkökulmasta, kuin tapahtumahetkellä. Hieno kertomus.
Olipas, olipas sadonkorjuureissu! Varmasti lapsena kovin pelottava, mutta nyt muistojen helminauhasa;)Sadonkorjuuaika voi olla hyvin helteisen kesäistä, mutta silti vähän haikeaa aikaa! Toivottavasti sateet eivät jää pitkäksi aikaa, vaan saisimme vielä nauttia kesäistä ilmoista, sillä nyt ekana kouluaamuna, täällä sataa...
VastaaPoistaOikein ihanaa sadonkorjuuaikaa ainulle!:)
Muistot kantavat ja tutuilta tuntuivat pakinassasi.
VastaaPoistaKylläpä juoksitkin kovaa, pikkuinen Harakka matkalla pakoon niin paljon kuin pienet jalat kantoivat. Ja kenkäkin sinulta sinne jäi, voi pientä.
Ihania ja jännittäviä aikoja nuo lapsuusvuodet. Kerroit niin mehevästi, että ihan tässä hengästyi jo lukiessakin.
VastaaPoistaMuistoja tulvahti minunkin mieleeni kirjoituksesi myötä, isossa hernepellossa olen myös saanut olla, ei ole pois hätistetty, ai sitä autuutta kun sai syödä vatsansa täyteen ;-)
VastaaPoistaVoi pientä Harakkaa juoksemassa henkensä edessä. Eläydyin tarinaan niin että pidättelin henkeäni. Mikähän siinä on että toiset aikuiset ovat niin pelottavia lapsille? Ja toiset taas turvana ja tukena.
VastaaPoistaMuistosi poikivat omia muistojani. Äiti kadotti nahkakenkänsä saaressa viisikymmentäluvun alkupuolella. Ja kas kummaa, sisarentytär käveli viime kesänä saarea pitkin ja poikin ja tuli luoksemme riiputtaen käsissään ajan runtelemaa kenkää. Nyt se löytyi! Melkein kuudenkymenen vuoden jälkeen.
Hauska muisto, tai oliko silloin hauskaa, kun juoksee henkensä hädässä. Josko se setä ei kuitenkaan olis teille mitään tehnyt.
VastaaPoistaUskomatonta kuin tämä kesä on mennyt nopsaa.
Taisivat maistua erilaiselle ne herneet :)
VastaaPoistaPaljonhan sitä lapsuudessa tapahtui,kaikkea ei vaan enää muista.Ne oliskin syytä kirjoittaa ylös ennenkuin unohtuvat iän myötä.
VastaaPoistaVoi pientä tyttökultaa kun tuollailla peljästyi!
VastaaPoista*halaa*
Ihania muistoja tuolta kesäisestä lapsuudestasi...Varmaan aina syödessäsi herneitä, nuo mielikuvat tulevat esiin...=)
VastaaPoistaZilga:
VastaaPoistaKiitos sulle, ja kyllä niitä nyt ajatellessa nauruttaakin, mutta vielä aina joskus mulla on se hukkunut kenkä mielessäni.
Marge:
Onhan se sadonkorjuuaika jotenkin haikeeta, tietää aina kesän pian loppuvan.
Mutta toivotaan, että saataisiin nauttia vielä hetken kesästä kuitenkin.Kiitos sulle.
Kaanon:
Ja se pelko vielä, mikä siihen vauhtiin liittyi, niin kyllä henki meinasi salpautua.
Unelma:
Kyllä silloin kaikkea tapahtuikin, ja aina joku tulee mieleen elävästi, niinkuin nyt tämä mun tarinani.
tia:
Mä olen kyllä ollut papu(varkaissa) oikein. Se oli jännää, ja ei koskaan sotkettu lyttyyn papumaata, otettiin nätisti reunoilta.
Lastu:
Olen samaa ajatellut, että miks toiset on ilkeitä, onkohan ne jostain katkeria joillekkin, tai jollekkin?
Voi että...kun olikin varmaan iloinen yllätys, kun kenkä löytyi!!
Sitä ei kyllä malta heittää koskaan pois!
Se on ihme, kun mäkin aina joskus mietin sitä pudonnutta kenkääni, ja että jos vaikka joskus sen löytäisinkin vielä. Vaikka se on mahdotonta, ja en mä sillä mitään tekisikkään, mutta muistot tulisivat käsinkosketeltavan lähelle silloin.
Amalia:
Onhan se nyt ajatellen hauska muisto, vaikka siloin ei ollutkaan.
Ja se setä oli kyllä oikeesti ilkeä, sen tiesi paikkakunnalla kaikki.
Kesä on kyllä mennyt niin vikkelästi, että oikein harmittaa, mutta toivotaan, että lämmintä vielä hetken riittäisi.
Isopeikko:
Ne maistui sitten lopulta oikein tosi hyviltä!
Saatiin edes herneitä, kun kenkä meni ja itku tuli.
Flora:
Paljon tapahtui, ja olet ihan oikeassa, että pitäisi kirjoittaa ylös kaikki, ennenkuin unohtuu.
Una:
Älä muuta sano, ja kiitos halista, se lohdutti!
hanne:
Kyllä usein muistuu mieleeni kilpajuoksu kovaäänisen sedän kanssa!
Juu, sadonkorjuuaikaan tulee hiukan haikea mieli, vaikka värit ja tuoksut ovatkin ihania. Siinä on kuitenkin jäähyväisiä ilmassa....aikamoinen tuo tarinasi, taisit pelätä kovasti, kun muistat kaiken niin tarkkaan!
VastaaPoistaHihi, ne niitä aikoja, herneenpalkoja en saa täältä, Turun torilata ostanut.
VastaaPoistaJohanna:
VastaaPoistaKyllä senverran pelkäsin, että mieleeni on syöpynyt.
Hannele:
Oli aikoja juu, ja torilta mäkin nykyään ostan ;-D