KUIN PAINAJAISUNTA

Tarinamaanantain 59. aiheena on LOHTU


Olin jotain 12v.

Sovittiin koulussa tyttökaverini kanssa, että tänään mennään kahville sellasen pojan tykö,
kenestä me "molemmat" tykättiin!
Poika oli pyytänyt meitä jo aiemmin, mutta en saanut äitiltä lupaa mennä.
Eli nyt tein tuhmasti, ja menin sitten ilman lupaa...
Mutta mä "rakastin sitä poikaa"!
Se oli niiiin kamalan kiva ja komeekin vielä.
Meillä oli niihin aikoihin tapana käydä viikonlopulla mummolassa saunomassa.
Mutta mä valitin äitille, että mulla on vatta kamalan kipee, ja niin sain jäädä potemaan "vattakipuja " kotiin.
Tyttökaverini oli silloin myös meillä, niinkuin oltiin suunniteltu.
Eli tähän saakka kaikki oli mennyt hyvin.
Äiti ja isä lähtisivät pian, ja tulisivat ilta-autolla vasta kotiin, eli mun piti olla kello kahdeksan kotona, ennen heitä.
Meillä oli yllinkyllin aikaa lähteä ja käydä katsomassa sitä poikaa.

Sitten vaatteet äkkiä päälle, kun linja-auto huristi kotimme ohitse, ja sinne menivät myös äiti ja isä.. ja voii, ihana vapaus!

Mutta miksei mulla kuitenkaan ollutkaan oikein kiva olo, miksen kunnolla osannutkaan riemuita vapaudestani mennä?
Mutta tiesin sisimmässäni, mistä se johtui, se johtui siittä, kun valehtelin äitille.
En ollut koskaan ennen tehnyt tällasta, mikä mut nyt sai näin tekemään, ja kuinka uskalsin valehdella?

Mutta mentiin kuitenkin, ja kehdattiin mennä sisällekkin. Mutta meitä harmitti, kun pojalla oli siellä muitakin kavereitaan ja isojakin poikia.. mua vähän pelotti.

Pojan äiti keitti meille kahvia ja tarjosi voileipää, ei me kehdattu mitään ottaa ja kahvikin taisi jäädä juomatta, kun meitä alkoi nauruttaan niin paljon kesken kahvinjuonnin, eli lähdettiin äkkiä ulos pakkaseen.
Pojat tulivat perässä, ja me sanottiin, että meidän pitää lähteä kotiin, ja pojat lähtivät peräämme.
Ensin hiljaa käveltiin, pojat perässä, sitten laitettiin juoksuksikin.
Mutta pojat seurasivat meitä sitkeesti, mua alkoi oikeesti pelottaan ne pojat, ne isot pojat varsinkin.
Tiesin heidän olleen sellasia pahoja poikia, olin kuullut heistä jonkun puhuvan pahaa!

Nyt pojat tulivat ja ottivat meiän käsistä kiinni ja pitivät väkisin meitä kädet tiukasti taakse sidottuna.
Joku koitti mua pussatakkin väkisin, en edes tiennyt kuka ja ketä siinä oli, kun oli jo aivan pimeetä.

Voi miksen totellut äitiä ja mennyt saunaan vaan..

Pojat nauraa räkättivät isolla äänellään ja pitivät hauskaa meidän pelkomme kustanuksella!
Mutta mua pelotti oikeesti, ja osa pojista kävi kaverini kimppuun ja osa pojista mun niskaani...
Siinä huudettiin ja mä itkinkin jo, ja huusin, että mä sanon ihan kaikille, poliisillekkin, jos teette meille jotain!
Pojat vaan nauroivat ja olivat varmaan ylpeitä ittestään.

Tunsin kun joku koitti tunkeutua housun vyötäröstä alaspäin, toinen koitti väkisin pieniä tissinalkujani, se oli inhottavaa ja kamalaa...!!!
Mun on päästävä pois ja äkkiä, mä pelkään, ne tekee meille pahaa, tiedän sen!
Ja samassa sain riuhtastua itteni vapaaksi ja silloin olisin voittanut sadanmetrin ennätyksen, jos aikaa olisi mitattu!

Juoksin henkeni edestä!

Suin päin juoksin metsään, sinne pimeään, jossa lunta oli polviin asti.
Mutta sinne menin, eivät löydä mua pimeessä!
Juoksin ja juoksin aina eteenpäin, minne, en tiedä minne johti matkani, mutta pojista kauemmas kuitenkin!

Uskalsin katsoa taakseni, kuulin huutoja mutta ketään ei näkynyt. Mutta juoksin vieläkin, välillä kompuroiden kivien koloissa.
Hengitys ei enää meinannut kulkea, pelkäsin että tukehdun!

Oli pakko pysähtyä...!

Haukoin hetken ilmaa keuhkoihin,
mutta kauaa en uskaltanut levähtää.
Jatkoin juoksuani pitkin metsää eteenpäin, suunnilleen tiesin, missä olisin, ja lopulta tulinkin metsän reunaan, aika kauaksi pojan kotoa.

Mitenköhän kaverilleni on käynyt! Mutta en voinut häntä nyt auttaa, toivoin vaan, että hänkin pääsi karkuun.

Jatkoin juoksuani siltaa kohden, joka häämötti kauempana.
Vielä olisi vähän aikaa, ennenkuin linjaauto tulisi, ja äiti ja isä.
Mun oli ehdittävä kotiin ennen heitä.

Pääsin sillalle, katselin hetken ympärilleni, ennenkuin uskalsin sillan ylittää.
Mitä jos pojat olisivatkin ehtineet ja odottaisivat sillan toisella puolella ja mä juoksisin suoraan surman suuhun.
Mutta mun oli mentävä, ei ollut muuta mahdollisuutta!

Koko ajan ympärilleni katsoen juoksin koko silta matkan ja pelkäsin niin paljon, ettei kukaan, ei kukaan voinut sitä tietää...!
Pelkäsin poikia ja sitä, että linja-auto tulisi juuri silloin, kun menen sillalla, ja äiti näkisi mut siinä juoksemassa, niin miten ihmeessä sen hänelle kertoisin, kertoisinko kaikki, ei en uskaltaisi!

Olin ollut niin tosi tyhmä, kun en lähtenyt saunaan äitin ja isän kanssa, ja miten olinkin ollut niin typerä, että valehtelin äitille!
Miten koskaan olinkaan alkanut tykkään siittä pojasta? En ikinä anna anteeksi hänelle tätä, mä vihaan ja inhoon sitä poikaa iankaikkisesti ja aina!

Pääsin onneksi sillan yli, eikä ketään näkynyt missään, mutta jatkoin juoksuani eteenpäin, mun oli kerittävä pian kotiin. Pelko viipyi minussa vieläkin, pelkäsin, että pojat tulisivat vielä jostain kimppuuni.

Nyt oli enää vähän matkaa kotiin ja siinä samassa linja auto ajoi ohitseni.
Mutta mä ehdein silti ennen heitä kotiin, ja huokasin helpotuksesta, mä selvisin, mä selvisin kotiin niiltä kamalilta pojilta!
Äiti ei sanonut mitään, kysyi, että onko sulla kuumetta, kun noin poskesi punoittaa, no punoitti kai, kun olin juossut ainakin 4- 5 kilometriä ja puolet matkasta metsässä lumihangessa ja pakkastakin oli aika paljon.

Äiti käski koittaa kuumeen, ja kiltisti laitoin mittarin kainalooni, mutta eihän mulla mitään kuumetta ollut. Äiti ihmetteli mun poskiani. Ja kyseli , onko mun vattani vielä kipeenä.
Vastasin, että on vielä, niinkuin se nyt olikin, pelosta ja jännityksestä!

Mutta sinä yönä en nukkunut varmaan yhtään minuuttia, kun pelkäsin tyttökaverini puolesta, että miten hänen oli käynyt?
Pelkäsin vielä yölläkin sitä tilannetta, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua, jos en olisi pakoon päässyt?

Meillä ei silloin vielä olut puhelintakaan, eli mun oli odotettava seuraavaa päivää.
Menisin heti ruuan jälkeen käymään hänen tykönään, entä jos hän ei olekkaan kotona, ja vanhemmatkaan eivät tiedä hänestä mitään,, ei niin ei saa olla!

Mutta kun pääsin sinne, niin siellähän hän oli huoneessaan, ja pojat eivät olleetkaan mitään hänelle tehneetkään, vaan olivat saattaneet hänet kotiin vaan. Olivatko pojat pelästyneet, että kerron kaikille, poliiseillekkin!

Mutta niin siittä asiasta selvittiin, siinä olisi voinut kyllä oikeesti voinut tapahtua pahaakin. Otteet olivat pojilla sellaset, että eivät silloin välittäneet mistään mitään.
Mulla ittelläni oli niin huono omatunto jälkeenpäin, siittä kun valehtelin äitille.
Ja ei kauaa mennyt, kun kerroinkin äitille kaikki ja pyysin anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää niin tekisi.
Äiti kultani antoikin anteeksi ja huokasi vaan, että onneksi olet nyt siinä, etkä jossain metsän syvyyksissä raiskattuna!
Ja kyllä mulle tulikin hyvä mieli, kun sain kerrottua äitille kaikki ja sain anteeksi, ja äiti ei edes ollut vihainen.
Äiti oli vielä silloin mun lohtuni, äideistä parhain!