Lipasto

Lastun blogista nappasin haasteen

1. Katsele kotiasi. Mieti. Muistele. Anna ajatusten samoilla. Mielikuvien viipyillä.Minkä esineen olet tuonut mukanasi lapsuudenkodistasi omaan kotiisi? (Se voi olla varsiluuta, riepu- tai persialaismatto, kirjoituslipasto, taulu, rattikelkka, lusikka tai natiseva keinutuoli, hopeakannu...)2. Ota kuva.3. Kerro esineen tarina blogissasi.4. Lähetä haaste eteenpäin.

LIPASTO

Tämä on isän tekemä pikku lipasto, joka jaettiin kahden muun siskoni kanssa.

Muistan sen niin hyvin, kun tämän saimme, se oli yhtä juhlaa!

Mulla oli ikioma laatikko!

Ja pidin sen niin siistinäkin, että kynätkin oli kuin viivottimella tehty rivistö!

Kahdessa laatikossa oli keskellä väliseinä, ja yhdessä laatikossa ei sitä ollut.

Muistaisin, että Marjukka sai ottaa sen, missä sitä väliseinää ei ollut.

Oikein mietityttää, että kyllä on tavarat vähissä silloin ollut, kun laatikko ei tullut edes täyteenkään.

Mutta nukethan nukkui vaunuissa, ei niitä laatikkoon laitettukaan.

Lipasto on nykyään tosi huonossa maalissa, mutta alkuperäinen maali on, isän kädenjälki vielä tallella.

Lipasto onkin nyt ihan rasvassa ja vaikka missä töhnässä, on miehellä työkalulaatikkona.

Oikein pitäisi laittaa kuntoon.

Mutta se on niin pieni, etten keksi sille mitään paikkaakaan täältä huushollissani. Ei ole enää pieniä lapsiakaan, että sitä tarvitsisi.

Se on ollut varmaan vanhemmalla pojalla, kun lapsi oli.

Ainakin liimatuista tarroista päätellen.

On se metkaa, kun ei muista uudempia asioita kaikkia, niinkuin nyt tätäkin, että onko se ollut mun lapsillani käytössä, vai ei.

Mutta sen muistan, kuin eilisen päivän, kun tämä lipasto itse saatiin.

Lipasto on tällä hetkellä tuolla meiän kellarikerroksen yhdessä huoneessa, sellasessa miehen työkalu-työ- romupajassa.
Oikein alkaa aatteleen, kun tätä kuvaa nyt katson lipastosta.
Kyllä lapset silloin vielä oli tyytyväisiä elämäänsä, kun vaan yhden laatikon "omaa" tilaa sai,
niin se oli vallan tosi, tosi, ihanaa!
Nyt nykyään kaikilla lapsilla melkein on omat huoneet pienestä lähtien. Kaiken näköiset komerot sum muut tilat omassa käytössä.
Kaikennäköistä tavaraa kaikilla todella paljon.
Mutta kaiken tämän tavarapaljouden keskellä uskon kuitenkin, että meidän sukupolvemme lapset ovat olleet onnellisimpia lapsia, kuin nykyajan lapset ovat!
Poikkeuksia tietenkin on.
Se oli silloin rikkautta osata arvostaa jotain pientä ja vaatimatonta, nyt osaa antaa arvon paremmin kaikille asioille.
Tästä lipastosta tulee aina mieleeni pikkupirttimme joen rannalla, isä ja äiti.
Muistan niin hyvin kamarin ja pienen keittiön.
Ja joulun edellä aina uuninpankolla kuivuvat joululahjat. Niiden tuoman tuoksun.
Ja kiellon uuninpankolle menemisestä.
Isä oli maalannut tekemiään lahjoja, jotka kuivuivat siellä.
Vaikka meillä oli varmaan rahasta tiukkaa, niin muistan silti kotimme onnellisena.
Siellä oli äiti ja isä ja isosisko ja pikkusisko.
Sieltä lähtivät hyvät muistot, hyvät elämänohjeet, ja rakkaus, ja välittäminen toisistamme.
Tämä lipasto oli yksi niistä,
uuninpankolla kuivuneista!
Rakkaan isän tekemä!