Mulla oli maailman paras isä

Ja rakkain tietenkin!
Aina isää muistellessa tulee vain niin hyvä tunne sydämeeni! Ja ikävä tietenkin!
Isän kuolemasta on jo 23 vuotta,(onko oikeesti niin paljon?)Mutta kuitenkin, kun muistelen isääni, niin tulee vain aina hyvät muistot hänestä mieleeni, hän oli hyvä ja rakastava isä!

Olihan siinä jossain kohtaa lapsuudessa sellasia viinajuontejakin, mutta koskaan isä ei ollut meille lapsille paha, enkä ikinä ole sen vuoksi isääni pahalla muistanut, eli ei voinut ollakkaan kovin paha, kun en edes sellaista muistakkaan...

Mutta tietenkin äiti ja isä sitten aina riiteli, kun äiti ei tykännyt, että isä otti yhtään viinaa, ja siinä sitten menikin seuraava päivä aina äitin lepyttelyyn, ja me lapset tietenkin seurattiin tilannetta sivusta, ja välillä mentiin äitille sanomaankin, että anna nyt isälle jo anteeksi, mutta tuntui siltä, kuin äiti olisi pikkasen halunutkin isää hiillostaa vielä aina vähäsen, oliko se sovinto sitten kivaa kuitenkin, sillä aina anteeksi annettiin, ennenkuin mentiin nukkuun illalla!'


Mutta isäni oli kiltti ja ahkera työssään, mitä tekikin sitten ympäri vuorokauden oikeestikkin, ja hän lopetti sen viinanjuonninkin sitten kokonaan.
Hän oli ensin sähköasentajana päivät töissä ja sitten teki vielä laukkuja illat, niinkuin äitikin, neuloi päivät ja illat perään, säästivät uutta kotia varten, ja lopulta sekin heidän haaveensa toteutuikin, ja muutettiin sitten uuteen kotiin, missä vesi tuli hanasta, niin kylmä kuin kuumakin, saunaan pääsi koska vaan halusi, ja tiskitkin tuli kivasti pestyä, kun hanasta tulikin kuumaa vettä!

Oli se aika muutos , siihen entiseen olemiseen, siellä pikkupirtissä, kun ei ollut kuin keittiö ja huone ja pihan perällä huussi.! ja kesäisin isän tekemä pieni huone meille tytöille!
Mutta jotenkin silti mulle tuli ikävä joskus sinne pikkupirttiin kuitenkin, mutta olihan se mun lapsuuden kotini, ja pienen lapsuuteni siinä olin viettänyt ja saanut viettää, niin ajattelen nyt, koska siinä oli kuitenkin meidän kaikkien hyvä olla, vaikka vähän tilaa olikin, mutta me oltiin onnellisia kuitenkin kaikki!
Oltiinhan me sittenkin vielä, tietenkin, kun päästiin siihen uuteen kotiin asumaan, ja olikin kivaa, sai mennä sisävessaan, , aluksi osasikin antaa niille asioille arvon.
Isä laittoi pihan todella kauniiksi, se oli isälle sellanen kunnia asia, että piha oli kaunis, ja kaunis se siten olikin! Isä piti siittä huolen kyllä!
Monesti mäkin siellä nurmikolla nypein juurineen voikukkia pois, ja se nurmikkokin sitten olikin sen näköinen, että oli ilman voikukkaa, se oli kaunis ja pehmeä!
Siellä me sitten asuttiin pitkän aikaa,, me lapset sitten pikkuhiljaa lähettiin pesästä pois, ja muutettiin omille tahoilleme, mutta mä olin ainoa, mikä jäi samalle paikkakunnalle, kuin muut, vaikka kokeilin siipiäni toisella paikkakunnalla, muttei me viihdytty, ja niin sitten paikkamme löytyi täältä samasta paikalta, kuin olin lähtenytkin, eli nyt saan asua lapsuuskotini läheisyydessä kuitenkin, enkä pois muuttaisi, mielelläni, jollei sairaus muuta suunnitelmia, niinkuin ollaan jo monesti mietittykin.
Mutta se on sitten sen ajan murhe!
Mutta sitten myöhemmin isä sairastui keuhkosyöpään, ja joutui liian aikaisin lähtemään täältä pois, hän oli 57 vuotias, kun kuoli pois, se oli mun maailmani suurin surun päivä! Sitä ei vaan ymmärtänyt!
Isä kerran mulle alkoikin jutteleen, vielä kotona ollessaan, että ei hän enää kauaa täällä ole, ja mä vaan hänelle takaisin sanoin, että älä tollasia puhu, et sä nyt mihinkään kuole, vaikka hyvin tiesin, mutta sitä ei uskaltanut sanoa ääneen,, ja kuinka monta kertaa jälkeenpäin aattelin, että olisi pitänyt osata keskustella isän kanssa siittä, kaikesta, kuolemastakin, mutta mä olin ite vielä niin lapsi kanssa ja lapsellinenkin vielä, etten osannut.. pelkäsinkin...
Mutta sitten isä kuoli Turun sairaalassa, oikeestaan hän kuoli sydäninfraktiin, sydän ei jaksanut enää, olimme hänen vieressään, kun hän lähti täältä pois, mutta kuolemakin voi olla kaunis silti, isää ei sattunut yhtään, hän vain huokasi ja lakkasi hengittämästä, ja siten kaikki oli ohi,..............................
Mä varmaan aloin rukoileen isä meitää,, jotain vaan piti jonkun sanoa ja rukoilla isän puolesta,, äiti oli vaan hiljaa vieressä,,, sitten äiti antoi kaikille rauhottavan pillerin, ketä halusi, ja mä halusin. .. kerran aikaisemmin siellä jo pyörryinkin, kun isä oli oikein kipeenä...
en halunnut enää olla vaivaksi kellekkään, kun silloin hoitaja kiukkusesti oli sanonut, ettei tarvi tulla tänne, jos ei kestä katella, ei heillä ole aika hoitaa omaisia!! että tällasta saattohoitoa silloin Turun sailaalaassa syöpäosastolla.
Tuntui kamalalta, kun lähettiin sieltä pois, niin isän kaikki vaatteet ja kun hänellä oli proteesit, niin sinne jätesäkkiin vaan ja meille se säkki käteen ja näkemiin!
Se säkki oli raskas, kuin mikäkin kivimöykky, ei ne siellä sisällä paljon painaneet, mutta kun siihen lisäsi sen, että siellä oli isästä jalat vain mukana, niin se teki siittä säkistä todella raskaan kantaa... kuitenkin pyörryin hississä, hetkeksi, en tiennyt missä olin, kun avasin silmäni, ja sitten en taas muista mitään, se oli raskas hetki kestää hissillä alas ja autoon,,,!

Isällä oli jalat poikki polven alapuolelta, oli jäänyt junan alle nuorukaisena jo!
Mutta silti teki töitä, niinkuin muutkin ihmiset, kävi polkupyörällä töissä, ihailin aina isän sitkeyttä!
Että jaksoikin aina aamuisin lähteä töihin ja laittaa proteesit paikoilleen, vaikka monesti olikin hiertymiä täynnä jalkojen päät, mihin proteesit laitettiin.
Joskus mä ymmärsin sen verran, että säälein isää, mutta koskaan en sanonut mitään, musta tuntui vaan siltä, että isä ei tykännyt säälistä.
Mä kunnioitin isää, ja isä oli maailman paras isä!
Isä oli kaikille ihmisille kiltti!, ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa..
Mä rakastin isää niin paljon, ja vieläkin on ikävä, mikä koskaan ei lähdekkään pois!
Kiitos isä, että olit mun isäni!