Muistan sen päivän ikuisesti!

Päivä alkoi normaalisti, tyttöni oli silloin vielä pieni, eli hänelle puurot aamulla, ja vaattet päälle.
Olin lomalla silloin työstäni..
ja koko ajan tiesin sen, että tänään se tapahtuu, enkä voi sille mitään!

Eli miten voin pitää suojapanssarini koko ajan, mahtaako tulla mitään, kun nytkin jo meinaa haljeta, säröilee jo pahasti..

Välillä menen viemään koiralle jotain hyvää, mutta ei huoli, miten se onkin niin vaisu?
Kuin tietäisi jotain, mitä tapahtuu pian!

Katson kelloa vähän väliä, en osaa mitään työtäkään aloittaa, on vaan oltava rauhassa, koitan itselleni hokea, mutta tärisen koko ihminen pelosta ja huolesta ja pakokauhsta!!

Soitanko, ja perun kaikki???

Käyn taas katsomassa koiraa, se nukkuu, on kipeenä.
Halaan sitä, ja se tykkää siittä, juttelen sille rauhallisesti, että rakastan sitä paljon, ja se inisee takaisin, tietääkö se?

Ovikello soi, ja sieltä tulee äiti meille kylään, voi äiti, en kestä, mun on oltava itkemättä, mun on pidettävä panssarini, oltava kovana, en voi alkaa parkuun, vaikka koko ajan kurkussa on iso möykky!!!
Kello lähenee sovittua aikaa.
Menen taas koiran luokse, se inisee hiljaa, koitan hakea sille jotain oikein hyvää, suklaata löysin, ja se pikkasen nuolaisee, muttei jaksa sen enempää. Halaan sitä, puhun sille, ja kerron taas, kuinka paljon sitä rakastan....
Olen sen lähellä aina, kun vaan voin...haluaisin olla koko ajan!
Tytölle on välillä annettava ruokaakin, mutta nyt en sitäkään osaa tehdä, vaan otan , hernekeittopurkin ja lämmitän sitä tytölle. Itse en saisi nyt alas mitään.

Nyt kello on senverran, kun sovittiin,, eii, ei, panssari alkaa alhaalta jo repeileen,, miten pystyn olemaan rauhallinen?
Mieli teki huutaa täysillä koko maailmalle, että tällasta ei saa tapahtua!!!

Mutta aika tuli, ja mies tuli sisälle, käteltiin, ja muutama sana sanottiin, koira ei edes koittanut nousta, mitä se yleensä AINA ennen teki, nykyään siis vaan edes koitti, nyt ei koittanutkaan, makasi vain hiljaa...
Mies kertoi, mitä aikoo nyt tehdä.
Sitten se tapahtui, tunsin, kun suojapanssarini alkoi revetä, pikkuhiljaa, aina ylöspäin ja ylöspäin, kohti kasvoja jo!!

Halasin Akua, hyvästelin hänet niin monennen kerran jo, koira oli aivan rauhallinen, kuin se olisi tietänyt, mitä hänelle tapahtuu.
Ei varmaan pelännyt, katsoi mua, kuin sanoen mulle, että älä huolehdi, hänellä on sitten kaikki hyvin. Sitten ei satu enää, sitten pystyn taas kävelemään ja juoksemaan.. Samassa koira nukahti, kun halasin sitä ja silittelin ja puhuin sille, ajatuksissani silti koko ajan, että yhdellä langalla enää panssarini on korkeintaan kiinni...

Sitten se pahin tapahtui, panssarini repesi kerralla kahtia kokonaan!!! Mä aloin itkeen kuin pieni lapsi, en voinut sille mitään, koira oli mulle niin rakas, niin rakas, ja nyt se piti luovuttaa pois!!
Voi miksi tällasta tapahtuu, miksei Aku saanut elää vielä, itkin ja itkin... Välittämättä mitään ympäristöstäni, itkin aina vaan enemmän, en voinut muuta, kuin pato olisi purkautunut mussa, ja kaikki tulisi pois minusta!!

Lääkäri taputti mua olalle, sanoen, että kyllä se siittä!
Yhtään en tiedä, koska lääkäri oli pois lähtenyt, mutta nyt oli poissa lääkäri ja Aku!
Se oli niin kamalaa, vaikka niin kauniisti Aku kuitenkin pois lähti, hiljaa nukkui pois.. Kivut loppuivat siihen hetkeen.

Akulta halvaantui takajalat, ei päässyt enää pissalle eikä minnekkään.
Joskus pätkän kerrallan saattoi ensi alkuun päästä liikkuun, mutta sitten tuli siittäkin loppu, ja olihan Aku jo 13 vuotiaskin.
Mutta koira on kuin perheenjäsen, ja Akukin oli niin kiltti ja viisas koira, kuin olla voi. Vieläkin sitä tulee ikävä, ja nyt kun tätä kirjoitan, niin kyyneleitä pitää välillä pyyhiä pois poskelta!
Pojalle oli tämä menetys myös raskas, otettiin hänelle tupsu Akun karvoja muistoksi.
Miehen kanssa haudattiin se tonne takapihalle, ja sinne laittettiin muistokivi, johon metallilaatta, missä lukee; -tässä nukkuu meidän rakas Akumme.

Siellä Aku nyt nukkuu, mutta koskaan me emme häntä unohda!
Mutta panssariani en pystynyt pitämään...se rikkoutui palasiksi!