Nauroi vain mennesään

Kerran eräänä kauniina kesäpäivänä,kun olin vielä pikkulapsi,lähdin taas omille poluilleni,koska mulle oli niin tärkeätä kulkea siellä pitkin ojanpientareita,aina hakien jotain,sellasta,mitä voisin hoitaa,ja mitä voisin oikeesti auttaa,eli jotain pikkueläimiä..
Mutta mikähän se tuolla räpistelee,äkkiä katsomaan,ja siellä se mun lapsuushaaveni olikin,harakka,joka ei päässyt lentään,oli viottanut varmaan siipensä,tai jotain,ja mä lähdin hipi hiljaa katsomaan,jospa pääsisin lähelle,niin voisin sen syliini ottaa,ja viedä kotiin,,muttakun lähelle pääsin,niin samantien harakka pienelle lennolle aina..ja monta kertaa koitin,mutta sitten tajusin,että apujoukkoja tarvittiin,ja se sitten oli äiti!
No kotiin melkein itku kurkussa menin,ja sanoin äidille,että nyt on tultava ja äkkiä!!

Äiti ei ensin meinannut lähteä,muttakun intin ja itkin vuoronperään,niin äiti lopulta heltyi,ja sitten lähettiin,minä edellä näyttään paikkaa,jonne se harakka jäi,,mutta eihän se siinä enää ollut,mutta oli pakko löytää,ja niin me äidin kaa haettiin ja haettiin,ja lopulta harakka ilmoitti itestään,ja sitten alkoi äidin ja harakan kilpajuoksu,äiti välilä kaatuikin johonkin ojaan mahalleen ,mutta kuitenkin jatkoi,sitten taas harakka häipyi,ja välillä äitikin,mutta mä en voinut silloin kuin nauraa,oli se niin jännä näky,kun äiti välillä ojanpohjalla ja taas harakka,eli nauroin sillä viekkaalla suullani,kun siinä mun kuvassankin on,oikein niin tosi selvästi muistan tänkin tapahtuman,ja olin jotain 5-6v.
Mutta siten äiti lopulta sen kiinni sai,ja mä napitin suuni peruslukemiin,tai äiti olisi heittänyt harakan menemään,jos olisi nähnyt mun nauraneen , oli äiti senverran kurassa,että olisi voinut sen suutuspäissään tehäkkin,mutta kotiin me se tuotiin,ja laitettiin se vanhaan kanikoppiin,ja sinne sille ruokaa sitten vein,ja se söikin,ja näin kului monta viikkoa,mä ruokin sitä,ja annoin vettä ja siittä tuli mulle tosi tärkeä,aina kun tulin kotin takaisin kavereilta,niin ekaks aina harakan luokse..

Mutta. Sitten eräänä päivänä,kun tulin kotiin,niin harakkaa ei ollutkaan enää häkissä,se oli poissa,ja mä huutaen sisään äidin luokse,että harakka ei ole siellä enää,missä se on,,no äiti siihen vaan,että aamulla kun oli laittanut ruokaa sille,niin karkasi,ja osasi kai lentääkkin jo,mutta kuitenkin nauroi vain mennessään...

Mutta tänä päivänäkään en tiiä,että pääsikö se karkuun,vai päästikö äiti sen vapaaksi,
,vai lopettiko tuskat,koska kyllähän mäkin sen näin,että siinä oli ihan jotain matojakin loppuajalla,ja meni koko ajan vaan huonomaksi,eli luonto olisi hoitanut tän harakan paljon ,paljon aikaisemmin,ehkä mä annoin sille lisää elinaikaa,kun juotin ja syötin,mutta jos se kuitenkin kärsi kuitenkin kamalaa kipua,mutta kun kuitenkin söi.
Niin ajattelin,mutta ymmärsin sen jälkeen päin,että jos äiti oli lopettanut harakan,niin parempi se sitten kuitenkin oli,muta pidin silloin lapsena kiinni siittä,etä harakka oli onnellinen,ja nauroi vaan mennessään..