Nämä kukat olivat äidilleni tosi rakkaita, ja mä joskus niistä alun vein, sellasen pienen pienen alun ,yhen oksan, ja nytten on samanlainen, jossei suurempi, kuin äidin kukkapuska, mistä äiti todela paljon iloitsi! Sillä siittä on 4v, ja vähän yli, kun äitini kuoli.
Se oli kamala päivä, päivistäni kaikkein kamalin!
Sinä samaisena aamuna , kun olin äidilleni mennyt keittään puuroa aamupalaksi, ja äiti vielä söi hyvällä ruokahalullaan, koko lautasen tyhjäksi ja vielä lasillisen maitoakin, se oli hyvä merkki se, että nälkä oli, mietin itsekseni.
Kun äitini oli syönyt kaikessa rauhassa puuroannoksensa, hän sanoi äkkiä mulle, että "marianne". hän haluaa kuolla pois, koska on niin kipee..
ja mä hänelle sitten sanoin ja vakuutin, että et saa noin aatella, me tarvitaan sua vielä tosi paljon, äiti siihen, ette te tarvi mua enää,, ja mä siihen, että tarvitaan tietenkin me sua,, , mä tarvin äiti rakas sua vielä!
No sitten kuitenkin tuli aika mun lähteä omalle perheelleni tekeen ruokaa, ja sanoin äidille, että tuun kohta takaisin, laitoin kuitenkin ruuan lautaselle valmiiksi, jos vaikka kuinka virkistyisi, ja nousisi syömään.
Peittelin äidin sänkyyn päikkäreille, ja halasin ja sanoin, että rakastan häntä. ja sitten lähin pois, huoli slti sydämessäni.
Mutta sitten menin kotiin tekeen ruuan, ja mies söi hyvällä ruokahalulla, ja mäkin vielä, vaikka kuitenkin huoli äidistäni,. koko ajan.
No, ruokatunti meni, ja siivosin ruuaantähteet pois, ja laitoin koiralle ruuan, ja siivosin kanihäkin ja sillekkin laitoin ruuan, eli nyt tuli kaikki ruokituksi, ja sitten voi pikkasen jotain siivotakkin.
Aattelin yhen ikkunan pestä, ennenkuin lähen äitille ruokaa lämmittään, mutta soitin kuitenkin ensin, jos vaikka olisikin noussut ite lämmittään ruuan, mutta ei vastannut. Mutta oli ennenkin niin käynyt, ja pesin yhen ikkunan , kun oli niin todella likainen, koko ajan silti äiti mielessäni, päätin soittaa, uudelleen että oliko jaksanut nousta ite laittaan ja lämmittään se ruoka, mutta kukaan ei kuitenkaan nytkään vastannut .. soitin monta eri kertaa, kukaan ei siltikään vastannut..
Mulla tuli kamala hätä, ettei äidille vaan ole mitään kuitenkaan tapahtunut, kun ei vastannut, vaikka monet kerrat ennenkin oli ollut vastaamatta, mutta nyt mulla oli erikoinen huoli äidistä, oli pian päästävä sinne, ettei äidille vaan ole mitään pahaa tapahtunut,, ettei vaan ole kaatunut, kun on lähtenyt vessaan .. huoli sydämessä lähdin äidin luokse, poljin pyörää kuin mikäkin haamu, mutta olin ihan läkähtymäisilläni, kun perille pääsin.
Soitin ovikelloa, niinkuin aina ennenkin, ja menin avaimella sisään...
Mutta nyt pitää laittaa, että jatkuu seuraavalla kerralla, en vaan nyt pysty enempää kirjoittaan, tulee liian lähelle kaikki, itkettää vaan,, jatkan seuraavalla kerralla...
Äideistä parhain, niinhän me kaikki aatellaan äideistämme, niin mäkin, mutta koitan jaksaa kirjoittaa loput siittä viimeisestä tapaamisestamme äidin kaa..
Anna itkun tulla, se helpottaa, kai...Äiti on aina äiti, maailman paras äiti, rakkain.
VastaaPoistaViikonlopun lehdessä oli erään isän kirjoittama muistokirjoitus pojalleen, se oli niin kaunis ja liikuttava, että kirjoitin siitä säkeitä muistiin. "Kukaan ei haluaisi kipua rinnalleen. Kukaan ei haluaisi menettää. Jos lupaa kysyttäisiin, kukaan ei haluaisi."
Lupaa ei kysytä ja meidän on sanottava hyvästejä,mutta onneksi sentään jälleennäkemisen toivossa.
Ja muistot, ne elävät, niissä rakkaamme elävät.
Nana kirjoitti niin kauniisti minunkin ajatukseni. Sinä voit olla siitä onnellinen, että hoidit ja huolehdit. Ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa, niin kuin moni, joka ei käynyt vuosiin edes äitään katsomassa. Sellaisiakin tapauksia tiedän. Ajattelivat vaan, että kyllä se siellä pärjää, eivätkä ymmärtäneet, että äiti voi lähteä.
VastaaPoistaKerro meille ikäväsi, se helpottaa sinuakin. Hän halusi selvästi jo lähteä.
Liikuttava tarina, eikä helppo kestää. Kirjoittaminen auttaa ikävässä ja tuskassa vaikka omaan yksityiseen päiväkirjaan, jos ei halua muiden lukevan. Jaettu suru auttaa enemmän, mutta kaikki ei halua tai pysty julkaistavan tarinaansa. Ikäviä asioita voi lukea tuskan tullen ja kerrata uudelleen ja uudelleen, lisätä asioita ja ajatuksia joita tulee mieleen. Tuska ja ikävä täytyy käydä läpi. Ikävä ja kaipuu ei koskaan katoa. Itkeminen on suotavaa silloin kun siltä tuntuu, ei sitä saa piilottaa eikä hävetä, se on luonnollinen purkautuminen. Minäkin olen kirjoittanut elämästäni muistelmia. Vanhempieni menetyksistä ym. luopumisista, tuskasta ja ikävästä. Luen niitä aina silloin kun siltä tuntuu.
VastaaPoistaHyvää lokakuun ensimmäistä päivää sinulle! Olet huolehtiva ja ihana ihminen, vaikka tunnenkin vain taulun välityksellä, mutta se välittyy siitäkin <3
nana:Niin, sinä olet oikeassa, muistoissa äitikin elää vielä, ja kiitos kauniista ja lohduttavista sanoistasi!
VastaaPoistaleijonainen:
Se on totta, mitä sanot,kiitos sullekkin sanoistasi.
sisko:
Mullakin on toinen päiväkirja, mihin kirjoitan myös, ja silloin kun äitini kuoli, kirjoitin yhden päiväkirjani täyteen, se oli mun surutyötä, annoin sitten nimenkin sille kirjalle, kun tuli täyteen, se on "surunpolkuni". Mutta ei ikävä vielä silloinkaan loppunut, vaikka kirjan sivut loppuivatkin, ei ikävä varmaan lähde koskaan pois.
Kiitos sulle sanoistasi, olet itsekkin kiva ihminen!