Eiliseen jatkoa 01.10.-08

No, mä sitten pääsin sisään, ja näin koskemattoman lautasen pöydällä, no lämmitän sen sitten., menin äidin tykö, ja näin äidin olevan sängyn edessä polvillaan, ja nojasi käsiinsä, sanoin äidille, että onko kaikki hyvin..? Mutta siloin tiesin sen jo.. äitiä ei enää ollut!!
Se oli niin ihmeellien tunne, kuin joku olisi sen mulle hiljaa sanonut, oli se tunnelma vaan sellanen siinä huoneessa, että sen kuoleman vaistosi ja tunsi!

Kuitenkin jatkoin jaaritustani, samalla kun riisuin vaatteitani pois, kuin kone! menin äidin luokse, koskin äitiä, äiti oli ihan lämmin, mutta silmät olivat liikkumatta auki, en ensin osannut mitään tehdä, olin kuin jossain painajaisessa,,, äiti on kuollut,,, ei voi olla totta, ei saa olla totta!!!
Äkkiä soittaan 112:teen. ensin en meinannut saada sanaakaan suustanikaan, mutta sitten sanoin, että äiti tarvii äkkiä ambulannssin, siellä käskettiin katsoa, että äiti saa hengitettyä kunnolla, käskivät laittaa äiti kyljelleen, mutta en mä voinut alkaa riepottaan äitiä, äitihän oli kuollut, en saannut hänen rauhaa rikkoa! Sanoin puhelimeen, etten saa käännettyä, että laittakaa se ambulanssi tuleen nyt pian!
Sanottiin, että on tulossa. ja sitten katkaisin puhelun.
Järki jossain takaalalla neuvoi, että nyt pitää soittaa äkkiä siskolleni, joka asuu 20min pässä, mutta ei ollut paikalla, eli mihin nyt, sitten muistin, että hänen tyttönsä voi olla kotonaan, soitin sinne ja pyysin, että koittaa saada äitiinsä yhteyden, ja kerroin, että mummu voi olla kuollut!
Sitten soitin miehelleni töihin, ja en muista enää, kuka soitti toiselle siskolleni Nokialle, mutta se tilanne oli niin kamala, etten oikeen muistakkaan siittä kaikkea, miten kaikki kävi. Olin varmaan ite jossain shokissa.
Mutta sen muistan, että ambulanssin tulon odotus oli pitkä, niin pitkä!

Rukoilin siinä äidin vieressä, puhuin hänelle ja silittelin, ja taas rukoilin, ja laitoin viltin hänen päällensä, mutta silmiä en uskaltanut painaa kiinni, se olisi niin varmaa ja lopullista sitten jo, jos vaikka kuitenkin.... jos vaikka äiti kuitenkin eläisi vielä...
Lopulta ambulanssi tuli, juoksin avaan ovea, miehet nostivat äidin lattialle, koittivat sellasella koneella, äidin sydänlyönnit, viivaa ..viivaa...--------------!
Vielä kerran,ja viivaa.!
Pyysin, että he antaisivat sellasen sähköiskun, kun annetaan joskus, että sydän alkaa lyömään, mutta kertoivat, etteivät voi tehdä sitä, kun sitä ei tiedetä, koska äiti on kuollut, ja aivot eivät kuitenkaan enää toimisi.

Nyt äiti siis oli oikeesti kuollut, en enää koskaan voisi äidille jutella, en koskaan keittää puuroa, en koskaan yhtään mitään,, miksi äiti lähdit pois, miksi juuri tänään, kun halusitkin kuolla? Miksi kuitenkin mut jätit?

Se kaikki oli niin tuskallista, itkin ja itkin siinä, ambulanssi mies kysyi, että jaksanko olla tässä niin kauan, että tulee ruumisauto! ja poliisitkin vielä, en ymmärtänyt mitään, mitä hän puhui, mutta kuulin itseni sanovaan, että jaksan.
Lupasi olla mun kanssani, siinä me sitten istuttiin, ja äiti makasi kuolleena lattialla, välillä katsoin äitiä, jos vaikka joku elonmerkki kuitenkin tulisi, mutta ei mitään!
Sitten tuli nuorempi sisko ja hänen tyttönsä, itkien molemmat, se oli kamala paikka meille, oltiin äitiä niin monet kerrat viety yhdessä sairaalaan vähän väliä, ollut kaikkia mahdollisia ongelmia äidin kanssa, muistamattomuudenkin kanssa, ja lääkkeitten, sitten siihen liittyen. Mutta onneksi saatiin aina ne murheet ja huolet jakaa toistemme kanssa.
Äiti oli meille niin rakas kaikille, äiti oli hyvä ihminen, hyväsydäminen, ja aina antamassa jotain.
Sitten onneksi vanhempikin sisko ehti ennen, kuin äitiä oltiin viety pois.
Ruumisauto ajoi pihaan, ei voi tää olla totta, ei äitiä saa viedä pois!
Sitten tulivat poliisit, mikä tuntui todella kamalalta, kuin olisin äitini tappanut, kun poliiseitakin tarvitaan, kyselivät jotain, en muista mitä, mutta vastailtiin, vaikka äiti makasi kuolleena lattialla.
Huomaatteko, että se on minun äitini siinä lattialla, joka makaa kuolleena, olisin halunnut heille sen huutaa!!!
Mutta olivat silti kohteliaita, ja ottivat osaa suruumme, tekivät vain työtään, jos kotona kuolee, on poliisin käytävä. ymmärrän sen, vaikka pahalta se kuitenkin tuntui, ja se ruumisautokin.
Sitten äiti käärittiin valkoiseen paperilakanaan, ja vietiin ruumisautoon, makaan kovalle levylle. Sovittiin, että mennään illalla sitten hakemaan äiti tänne kirkolle kuolemankellariin, sinne kylmään.
Siinä me sitten siskokset istuttiin sohvalla kaikki, kun äiti oli viety pois, ei kukaan oikein osannut tehdä mitään, ei sanoakkaan, oli niin tyhjää....olisi kuin sydän olisi repäisty minusta irti,ja viety äidin mukana...
Sitten tulee taas pätkä, mistä mä en muista yhtään mitään.. muttakuin seuraava muistikuva on mulla, kun mentiin hakeen äitiä sieltä sairaalan kuolleitten paikasta.
Äiti oli laitettu arkkuun, puettu kaunis pitsikauluksinen puku päälle, pinnikin vielä hiuksissaan... äiti oli niin pienen näköinen siinä arkussa maatessaan, annoin äidille viimeisen hyvästin, laitoin äidin mukaan ristin, mistä äiti erityisesi tykkäsi, ja oli hänelle tärkeä, äiti varmaan pääsi taivaaseen, oli niin uskossa Jeesukseen, että äidillä on nyt hyvä olla, sitä koitan itelleni aina sanoa, kun tulee pahoja hetkiä, ja itkettää ja on niin ikävä äitiä!
Joskus illalla kun alkaa aina päässä kiertään nää ajatukset, niin unesta silloin ei tule yhtään mitään, mun on sitten vaan itkettävä itkuni pois, ja aamulla herään siihen, kun silmät ovat turvoksissa kuin mitkäkin!
sitten syytän itseänikin äidin kuolemasta, miksen jäänyt sinne, miksi tulin kotiin laittaan ruokaa, olisin ollut siinä heti avussa, kun sai kohtauksen, rytmihäiriö ehkä hänelle tuli. Mutta sitten taas järkikin sanoo, että ei kukaan tiedä toisen hetkestä, ja jos olisin sen tiennyt, niin olisin ilman muuta jäänyt sinne, olisin ambulanssinkin tilannut valmiiksi, muttakun se ei vaan niin mee..
Mutta ikävä on vieläkin kova, joskus oikein sattuu, kun haluasi äitiä vielä halata, edes yhden kerran vielä!