maanantai 3. marraskuuta 2008

Kerran kesällä

Mulla oli sellanen pieni kissanpoikanen, tai ei se ensin mun ollut, kun se oli naapurin tädin. Mutta kun kissa aina meille tuli, niin täti lopulta sanoi, että saa se olla meillä, ja voi sitä riemua!
Mä rakastin sitä kissaa, se oli niin tosi sulonen ja pienikin vielä... ja sillä oli sellanen kiva tapa, että kun otti sen syliin, niin se alkoi heti nuoleen ja imeen vaatetta, ja mulla oli aina puserot kissan tahrimia ja märkiä.
Mutta annoin sen tehdä niin, kun kuvittelin olevani sen äiti, leikein aina sen kanssa, että se oli mun lapseni, puin sille vaatteet päälle, lakkikin vielä päähän, ja se vaan oli tyytyväinen, ei edes pois karkuun koittanutkaan, nuoli ja kehräsi vaan... luuli varmaan mua emokseen, se oli varmaan liian aikaisin erotettu emostaan, näin jälkeenpäin kun sitä ajattelen, tai olen lukenutkin jostain, että jos kissanpoikanen imee niin, kuin se teki, niin on liian aikaisin erotettu emostaan.

Me oltiin aina yhdessä, se oli mulle niin rakas, niin kamalan rakas! Mä olisin voinut vaikka kuolla sen puolesta!
Mutta sitten yhtenä päivänä se tapahtui, kuului auton jarrutus, ja joku huusi,, äiti luuli, että meistä lapsista joku oli jäänyt auton alle, ja tuli lujaa juosten pihalle, meillä meni maantie melkein vierestä.
Mä juoksin sinne myös, ja siinä se oli!! Se makas tiellä, ja huusin äitille , että se on pelastettava, se täytyy viedä lääkäriin, se ei saa kuolla!! Mulla oli niin suuri hätä siittä kissasta, että melkein seota lapsparka meinasin!
Mutta mikään ei auttanut, kissa oli kuollut, ja mun elämäni sillä hetkellä myös!
Mä vaan itkin ja itkin, ja itkusta ei meinannut tulla loppua lainkaan, nytkin kun kirjoitan tätä, meinaa itku tulla, sillä se kissa oli oikeesti mulle niin erityisen rakas!

Mähän kirjoitin, että olen tällanen itkupilli!

Mutta siittä kissasta luopuminen oli oikeesti mulle niin kamala paikka, että muistan sen hetken nytkin vielä niin selvästi, vaikka olin jotain 6-7 vuotias.
Mutta ehkä mun luonteeni vuoksi mun oli sitä asiaa vaikea hyväksyä, otin kaikki niin kamalan raskaasti aina, ja se kissan menetys oli mulle varmaan sellanen ensimmäinen suuri menetys, niin lohduton, kun justiinsa sitä vielä sylissäni pidin, ja nyt se olikin kuollut!
Mulle silloin lapsena jo tulikin sellasia rytmihäiriöitäkin sen tapahtuman jälkeen, että äidin piti viedä mut lääkäriin, ja sain jotain lääkkeitäkin sitten, eli söin niitä sitten vähän aikaa.

Mutta aika parantaa haavat, sanotaan ainakin, haavat multakin aina on varmaan parantunut, mutta arvet ovat jääneet!

6 kommenttia:

  1. Voi pikku kissa ja etenkin voi pikku Harakka! Tippa silmässä tätä luenkin. Minusta on vanhemmiten tullut tällainen herkkä. Koko ajan pelkään Emminkin kanssa, ettei vaan mitään satu.
    Meillä oli kissa, silloin kun tytöt oli pieniä, ja pelkäsin myös lähellä menevää tietä. Onneksi ei käynyt kuin sinulle.

    Kyllä ihminen on niin kokonaisuus, että jos toista osaa oikein sattuu, toinenkin eli ruumiillinen puoli sairastuu. Olen sen huomannut itsestäni aikuisenakin.

    Onneksi sinulla on nyt ihana karvaturri, joka nuolee sinut märäksi. Saitko lapsena uutta kissaa tai muuta eläntä?

    VastaaPoista
  2. leijonainen: mullahan oli aina lapsena joku eläin, ja sainhan mä kaksi kaniakin, joittenka kaa leikittiin pihalla kotia.Ne oli ilman mitän esteitäe mutta ei ne minnekkään menneet, muttajos nyt päästäisin ton mun pupuni irti, en varmaan kiinni koskaan saisi!
    Kai se johtui siittä, kun niitä mun kanejani retuuttelin koko ajan, mutta nyt tätä kania, jonka sain tytöltä äitienpäivä lahjaksi, niin sitä ei sitten ole niin paljon tullut retuuteettua!

    VastaaPoista
  3. Voi pikkukisua ja pikku-Harakkaa, muistosi kaikessa murheessaan kertoo, miten sydämesi on lämmin ja mielesi kaunis etkä varmaan ole menettänyt herkkyyttäsi matkasi varrella.

    Meidän lapsuudenkodissamme oli aina kissa, joskus parikin yhtä aikaa. Kerran Narri putosi kolmannen kerroksen ikkunalaudalta alas pihamaalle, isä huusi: "Ottakaa kori mukaan, nostetaan kuollut raukka siihen." Ja mikä näky alhaalla odottikaan: Narri seisoi jaloillaan, pudisteli päätään (verta tuli nenästä) ja juoksi - niin, juoksi - meitä vasten.

    Voi, tämä tarina ei saa eläväksi sinun auton alle jäänyttä kissaasi. Mutta kiitos kun kerroin kissasta - ja itsestäsi. Maailma tarvitsee herkkyyttä.

    VastaaPoista
  4. lastu: voi kiitos sulle sanoistasi, sä olet kiltti ihminen, sen tuntee tänne asti!
    Ja kyllä sun tarinasi helpotti, onneksi sä sait kuitenkin kissasi pitää, vaikka mun kissalle kävikin niin huonosti, mutta nyt se on siellä eläinten taivaassa ja sillä on hyvä olla!

    VastaaPoista
  5. Kyyneleet valuu ihan yhtenä soirona! Meillä meni rakas pystykorva samalla tavalla, tosin olin jo vähän isompi kuin sinä kisun kuoltua. Muuten olen varmaan, Harakka, saman ikäinen Sun kanssas. Kävit meidän Suskun blogissa ja annoit kivan kommentin - sieltä hyppäsin tänne luoksesi. Olen kyllä käynyt täällä ennenkin nuuskimassa mielialoja.

    VastaaPoista
  6. No kiva tavata, ja samanlaiset tarinat meillä vähän sitten lapsuudessakin tapahtunut, surullista oli varmaan sullakin, ja koira on kuin perheenjäsen, rakas kuin mikä!
    Kiva kun poikkesit!

    VastaaPoista