Kerran kesällä

Mulla oli sellanen pieni kissanpoikanen, tai ei se ensin mun ollut, kun se oli naapurin tädin. Mutta kun kissa aina meille tuli, niin täti lopulta sanoi, että saa se olla meillä, ja voi sitä riemua!
Mä rakastin sitä kissaa, se oli niin tosi sulonen ja pienikin vielä... ja sillä oli sellanen kiva tapa, että kun otti sen syliin, niin se alkoi heti nuoleen ja imeen vaatetta, ja mulla oli aina puserot kissan tahrimia ja märkiä.
Mutta annoin sen tehdä niin, kun kuvittelin olevani sen äiti, leikein aina sen kanssa, että se oli mun lapseni, puin sille vaatteet päälle, lakkikin vielä päähän, ja se vaan oli tyytyväinen, ei edes pois karkuun koittanutkaan, nuoli ja kehräsi vaan... luuli varmaan mua emokseen, se oli varmaan liian aikaisin erotettu emostaan, näin jälkeenpäin kun sitä ajattelen, tai olen lukenutkin jostain, että jos kissanpoikanen imee niin, kuin se teki, niin on liian aikaisin erotettu emostaan.

Me oltiin aina yhdessä, se oli mulle niin rakas, niin kamalan rakas! Mä olisin voinut vaikka kuolla sen puolesta!
Mutta sitten yhtenä päivänä se tapahtui, kuului auton jarrutus, ja joku huusi,, äiti luuli, että meistä lapsista joku oli jäänyt auton alle, ja tuli lujaa juosten pihalle, meillä meni maantie melkein vierestä.
Mä juoksin sinne myös, ja siinä se oli!! Se makas tiellä, ja huusin äitille , että se on pelastettava, se täytyy viedä lääkäriin, se ei saa kuolla!! Mulla oli niin suuri hätä siittä kissasta, että melkein seota lapsparka meinasin!
Mutta mikään ei auttanut, kissa oli kuollut, ja mun elämäni sillä hetkellä myös!
Mä vaan itkin ja itkin, ja itkusta ei meinannut tulla loppua lainkaan, nytkin kun kirjoitan tätä, meinaa itku tulla, sillä se kissa oli oikeesti mulle niin erityisen rakas!

Mähän kirjoitin, että olen tällanen itkupilli!

Mutta siittä kissasta luopuminen oli oikeesti mulle niin kamala paikka, että muistan sen hetken nytkin vielä niin selvästi, vaikka olin jotain 6-7 vuotias.
Mutta ehkä mun luonteeni vuoksi mun oli sitä asiaa vaikea hyväksyä, otin kaikki niin kamalan raskaasti aina, ja se kissan menetys oli mulle varmaan sellanen ensimmäinen suuri menetys, niin lohduton, kun justiinsa sitä vielä sylissäni pidin, ja nyt se olikin kuollut!
Mulle silloin lapsena jo tulikin sellasia rytmihäiriöitäkin sen tapahtuman jälkeen, että äidin piti viedä mut lääkäriin, ja sain jotain lääkkeitäkin sitten, eli söin niitä sitten vähän aikaa.

Mutta aika parantaa haavat, sanotaan ainakin, haavat multakin aina on varmaan parantunut, mutta arvet ovat jääneet!